ja tästähän alkoi heti runosuoni sykkimään. Mieleen tulee auttamatta kirkon opit. Ja se, että olen siitä ahdistuksen tunteesta päästänyt irti. Etten näe enää maailmanlopun unia, niitä, joissa pelkään omasta puolestani, koska olen "syntinen". Onneksi ne ovat takanapäin. Hassuahan tässä on se, että pahimmillaan nämä unet olivat siinä vaiheessa, kun olin kiltti mormonityttö. Joka tosissaan yritti noudattaa joka ikistä pientä sääntöä ja käskyä. Kuinka monelta olisin säästynyt, jos olisin aiemmin uskaltanut irrottautua. Mutta sitten en olisi näin vahva. Enkä ehkä halua mennä siihen taivaaseen, joka on täynnä toisia tuomitsevia ihmisiä. Helvettikään ei tosin kuulosta houkuttelevalta. Erään ystävän kanssa juttelin tästä tuonpuoleis -asiasta. (Hän pohdiskelee itsekseen kirkosta eroamista). Hän oli sitä mieltä, että kyseisessä kirkossa keskitytään liikaa tulevaan mahdolliseen taivaspaikkaan ja sen asteeseen. Että eikö olisi järkevämpi tehdä tästä nykyhetkestä, elämästä, hyvä. Ja ihan järkeä tyyppi puhuu.
Ajautui hieman... Tänään olisi tullut exän kanssa 13 vuotta naimisissa, 17 vuotta seurustelua. Harvemmin enää näitä muistelen. Onneksi. Oli sekin eräänlainen "taivas" (kun ei paremmasta tiennyt) ja monen vuoden ajoittainen helvetti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti