Käytiin eilen fysioterapiassa M:n kanssa. Käynti oli ihan ok, vielä päästään ainakin kerran leikkimään uudestaankin. Keskivartalon lihaksisto edelleen vähän heikohkossa kuosissa, istumista pitää treenata. M:llä olisi kova hinku nousta seisomaan, mutta kun vielä lantio vatkaa kun milläkin elviksellä, niin joskos nyt ensin opettelis istumaan.
Nukuin päikkärit ja näin aivan päätöntä unta. U oli jossain hoidossa, M laitettiin nukkumaan ja mr S, pikkusiskolisko ja minä lähdettiin Lintsille. Vasta perillä Lintsillä tajusin, että eihän vauvaa saa jättää yksin kotiin! Tästä sitten mainitsin mr S:lle ja hän vaan sanoi, että anoppi käy katsomassa jossain vaiheessa, kyllä se siellä pärjäilee. Ja mä vaan olin että niinhän tuo pärjäileekin. Aivan järkky uni ja tuli ihan huono omatunto, vaikken ikinä moista tekisikään. Ihan kylmää ajatella, että joku saattaa oikeasti jättää vauvansa/taaperonsa yksin kotiin...
Unessa myös näin ohimennen yhtä entistä ihastusta, siitäkin tuli ahdistus herätessä. Oon 'vähän' herkutellut tässä viimeaikoina ja kaikki vaatteet ahistaa kiristää puristaa. Heti vaan hereillä mietin, että ei kukaan musta voisi tykätä kun oon näin plösö. Paitsi että mr S tykkää kuin hullu puurosta eikä oikeesti muulla taida olla väliäkään.
Eipä kannattais päikkäröidä. Sekopääksihän tulee vaan omista ajatuksistaan.
Mr S oli viime viikonlopun poikien reissulla, mä pidin tyttöjen illan perjantaina. U pääsi ekaa kertaa mummille ja papalle yökylään (oli mennyt hienosti) ja M pääsi ekaa kertaa anoppilaan yökylään. Sielläkin kaikki oli sujunut. Me tytöt valvottiin lähes neljään jutellen, nauraen ja hölmöillen. Oli kyllä hauska ilta. Vaikka unettaa edelleenkin moinen riekkuminen. Välillä vaan pitää näemmä irrotella, että osaa sitten nauttia arjesta paremmin.
Käytiin sunnuntaina lasten kanssa mummin ja papan luona hakemassa U:n unohtuneet ulkovaatteet. Tulipa sitten takaisin kotiin koukattua Lastenklinikan kautta. U:lla silmäluomessa reilu sentin vekki, pöydänkulma hyökkäsi ja U ei kuulemma koskaan enää leiki piilosta. Ei suostu uskomaan, että ei ole leikin vika, että omalla toheloinnillaan onnistui taas telomaan itseään. Tällä kertaa ei tarvittu onneksi edes liimaa, tarkistivat vaan näön ja putsasivat haavan. Niin ja laittoivat laastarin. Hoitsu pikkasen naureskeli siinä meidän lähtiessä, että nähdään taas pian. Niinhän me varmaankin nähdään. Huoh. Kun nyt vaan jäisi pelkiksi naarmuiksi ja arviksi, ettei kävisi pahemmin.
Jahas, pitänee mennä jumppailemaan ja treenaamaan istumista M:n kanssa.
