voi tästähän irtoais vaikka millä mitalla tekstiä. Isän äitiä kutsuttiin isoäidiksi. Ei ollut mikään mummu, ei. Maailman huonoin kokki, suorapuheinen kuin mikä, saita ja muutenkin jännä tyyppi. Jostain syystä katsoi velvollisuudekseen (siltä se ainakin vaikutti, en oikeastaan nähnyt minkäänsortin hellyyttä, saati rakkautta siltä suunnalta) kutsua meidän perhettä säännöllisin väliajoin sunnuntaisin syömään. Ruoka (kai se jotain syötävää oli yleensä, pienellä lasillisella maitoa se piti aina yrittää huuhtoa alas) kun oli syöty, lausahti isoäiti usein, että voittekin jo lähteä.
Mökkikin niillä oli vielä silloin, kun mä olin pieni. Mikä työleiri! Inhoan yli kaiken vadelmien poimimista vieläkin. Siellä kun piti työllä ansaita ruokansa. Eikä ollut mitään pientä puuhastelua se. Totista työtä (ainakin sellaisena se muistuu mieleen). Siellä mökkinaapurina oli kyllä aivan ihana pariskunta, jonkinsortin torikauppiaita olivat. Siellä sai makeimmat vesimelonit, mansikat, mustikat ja muutkin herkut ihan ilman työskentelyä. Välillä harmitti, ettei se pariskunta sattunut meidän isovanhemmiksi.
Hyvää isoäiti varmasti on tarkoittanut, ja ehkä omalla tavallaan myös rakastanut meitä lapsenlapsiaankin. Kuoli aivokasvaimeen melko yllättäen joku kymmenisen vuotta sitten. Ehkä se aivokasvain vaikutti jo aiemmin kyseisen ihmisen toimiin?
Isoäiti oli demari henkeen ja vereen. Käytti Fjällravenin reppua. Ei ostanut ikinä uusia vaatteita. Käytti pelkästään käteistä. Ei ajanut autoa. Oli isoisää neljä vuotta vanhempi. Kolmen pojan äiti, yhdeksän lapsen isoäiti. Sellainen meidän isoäiti oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti