En enää kirjoittele päiväkirjaa, tämä on mun päiväkirja tätänykyä. Kun jokin asia ahdistaa, mun on vaan pakko päästä purkamaan se pois mun päästä. Asiat selkenee, kun ne kirjoittaa ylös. Tämä tapa on siitä mukavampi, että on nyt tullut lähes joka päivä kirjoitettua jotain. Kun mun käsinkirjoitettuja päiväkirjoja lukee, voisi luulla, että olen jossain masennuksen ja sairauden syvissä syövereissä rypevä säälittävä yksilö. Jotenkin siihen kirjaan tulee tartuttua vaan silloin kun kaikki on huonosti.

Oon hieman seurannut muutamia blogeja, jotka käsittelevät pääosin laihdutusta. Se on saanut mun mieleen joitakin asioita. Syöminen ja ruoka on mun mielestä aivan liian hyviä asioita, jotta niistä voisi yrittääkään luopua. Jotkin ihmiset on vaan niin rikki. Se surettaa mua aivan suunnattoman paljon.

Kun mulla oli vastaava hetki yläasteikäisenä, mulla oli aivan loistava ystävä sekä oma äiti, jotka keksivät laittaa stopin sille. Tämä mun ystävä on n. 10 vuotta mua vanhempi, oli silloin yhden pojan äiti. Oli sairastanut anoreksiaa, ollut laitoshoidossa, mutta selvinnyt siitä ja nykyään on kolmen lapsen äiti. Äiti oli huolissaan (kuten myös kouluterveydenhoitaja) mun painon laskusta (kai se nyt laskee, kun ei syö mitään). Yhdessä juonivat niin, että kävin melkein vuoden joka viikko "hoitamassa" tätä ystävän lasta. Vaikka ystävä olikin kotona... Jossain vaiheessa tää ystävä antoi mulle sairaus aikaisen päiväkirjansa luettavaksi ja se viimeistään avas silmät. En halua olla niin sairas, en halua joutua pakkosyötettäväksi. Jotenkin vaan aloin taas syömään ja tajusin, ettei ole sen arvoista olla kaikista hoikin.

Niin toivoisin, että jokaisella näistä rikkinäisistä ihmisistä, joiden sairaudesta luen, olisi tällainen ystävä. Joka voisi auttaa näkemään, voisi kertoa että kaikki voi kääntyä parhain päin.

Menipä nyt vakavaksi. Tällaisia tänään...