jotenkin vaan haikeanvaikea olotila. Toivoo, että olisi jo pari vuotta eteenpäin, että pääsisi tästä jonkinsortin rämpimisestä. Eikä todellakaan sovi juu blogin otsikkoon. Tiedetään.
Ajoin perjantaina Suursuon sairaala-alueen ohi bussilla. Muistui mieleen Mamma, äidinäiti. Vietti elämästään viimeiset kahdeksan vuotta siellä sairaalassa, mä muistin ne viikottaiset käynnit, sen hajun, ne hiljaiset vanhukset. Tuli ikävä. En edes tiedä ketä. Ei tietääkseni ainakaan Mammaa. Ehkä sitä, että sai siellä tv-huoneessa olla hetken rauhassa, hiljaista taustahöpinää lukuunottamatta. Käytiin sellaiseen aikaan yleensä, että telkasta tuli Narnian tarinat. Sitä lumoutuneena katselin, tuntien lievästi huonoa omatuntoa siitä, etten katsonut Mammaa. Mutta eihän se edes tiennyt, kuka mä oon. Äidinkin tunnisti vain ensimmäisinä vuosina.
Lievää alakuloa/pahanolontunnetta ilmassa.
Huomenna käyn moikkaamassa kummityttöä, jolla oli synttärit eilen. Täytti jo yhdeksän. Aika vaan menee, enkä mä saa oikein mitään aikaiseksi.
1 kommentti:
ei kukaan saa mitaan aikaseks. ja miks nyt pitaiskaan saada? ei aina voi olla niin tuottelias.
Lähetä kommentti