toi sitten tyttö pikkaisen erilaisen hormonikoktailin tullessaan kuin isoveljensä. Voisin vain tuijotella sitä kun se nukkuu, syö, kakkaa tai karjuu. Silmät ihan sydäminä. Melko outo, sekava, pelottavakin olotila, mutta niin ihana. Tavallaan tajuan olevani aivan eri ihminen kuin oikeasti olen, mutta silti nautin tästä hetkestä. Tai no, ehkä en niin kamalasti juuri tästä hetkestä (yöherätyksen ja imetyksen jälkeen hirveä nälkä --> kaapille suklaahirviöksi kun ei jaksa leipääkään alkaa väsäämään --> ei enää nukuta niin kauheasti --> huomenna väsyttää aivan jumalattoman paljon) mutta tästä vauva-ajasta. Niin paljon, että pitänee varoa, ettei kohta ole suurperheellinen ;)
Iski vasta tajuntaan, että nythän on jo joulukuu. Mihinkähän tämä vuosi taas katosi? Miksi päivät ja vuodet hujahtaa ohi, tuntien usein madellessa liiankin hitaasti? Askartelin eilen joulukortteja, toivottavasti viime jouluinen kortittomuus jäi viimeiseksi laatuaan. On vaan niin ihana saada postitse kortteja, joten oletan muidenkin siitä fiiliksestä nauttivan. Joten tänä vuonna taas ilahduttaa mun askartelut lähipiiriä (voin aina väittää U:n olleen mukana askarteluissa, osa korteista näyttää hieman kolmevuotiaan tekeleiltä :D).
Viime lauantaina oli mr S:n lapsuudenkaverin nelikymppiset. Juurihan me juhlittiin sen kolmekymppisiä Punavuoressa. Nyt ollaan niin keskiluokkaisia, keski-ikäisiä espoolaisia kaikki, että vähän jopa hirvittää. Milloin alkaa se kapinavaihe? Keski-iän kriisit ja niiden tuomat ilmiöt? Toivottavasti meidän lähipiiri säästyisi niiltä pahimmilta, sen verran hyvä porukka on kasassa. Ruuhkavuosien tiimellyksessä kaikki, silti nähdään myös aikuisten kesken säännöllisen epäsäännöllisesti ja nautitaan välillä siitä, ettei aina tarvitse olla niin aikuinen ja niin vanhempi.
Bileet meni hyvin, mulla ymmärrettävistä syistä hieman nopeampi poistuminen kuin muilla. Anoppikin oli selviytynyt vauvan kanssa sen muutaman tunnin, mutta ehkä ei ihan heti pyydetä uudelleen - sen verran vaikutti olevan stressaantunut siitä, ettei oikein osannut vauvaa lukea (jostain syystä se ihminen ei tajua vauvojen tarvitsevan syliä). Mr S könysi kotiin melko hyvissä ajoin myös, puoli neljän aikaan taisi olla kotosalla. Kova oli dagen efter herralla ja raukka joutui palaveeraamaan puhelimitse puoli sunnuntaipäivää. Ja minä raukka yritin pitää lapsosia hiljaisena ja poissa mr S:n palaveria häiriköimästä koko ajan. Oli vähän rankkaa.
Josko nyt palaisi hetkeksi sänkyyn herätäkseen hetken päästä joko syöttämään Ämmää tai U:n huuteluihin. Mikäköhän siinäkin on, että U ei IKINÄ huuda isiä herättyään. Aina vaan mammaa. Taitaa U tietää, että saisi melko pitkään huudella ennen kuin saisi mitään vastausta. Toivon vaan, että Ämmäkin olisi edes hieman aamuvirkku kuten mekin U:n kanssa, että saisin edes iltaisin välillä nukkua. (Ehkä jotain pientä syömistä (lue: suklaata) vielä ennen aamuyön torkkuja ;))
tiistai 8. joulukuuta 2015
keskiviikko 2. joulukuuta 2015
Joulunodotuksen aarteita
On tämä kirjoittelutahti hieman hyytynyt viime aikoina... Mitäpä siihen muuta voi todeta, kuin että elämä vie aikansa. Ei siitä ehdi tarinoita niin kirjoittelemaan. Silti haluan jatkaa tätä, että jää edes jonkinlaista päiväkirjaa / muistijälkeä itselleni tästä elämänvaiheesta.
Aika on mennyt Ämmän tuijottamiseen (nimi on päätetty, U:n pikkusisko on Mona, todennäköisesti täällä blogissa Ämmä tai M. Katsotaan kumpi on luontevampaa kirjoittaa) ja U:n kanssa touhuamiseen. Mr S:n kanssa ollaan jo (taas) yksi isompi kehityskeskustelu käyty ja sovittu. Hänen mielestään vietin liian pitkän 'babymoonin', mutta lisäaikaa vaadittuani en sitä sitten edes käyttänyt loppuun. Nyt on herkkä balanssi kaikkien mun rakkaiden välillä, toivottavasti pystyn kaikille tasaisesti antamaan aikaa, rakkautta ja syliä.
Meillä oli mr S:n kanssa 27.11. vuosipäivä. Yksitoista vuotta ollaan hengattu yhdessä. Käytiin syömässä, juotiin vähän viiniä (ja shampanjaa allekirjoittaneelle) ja vihdoin saatiin päätettyä pikkuisen nimi. Keskusteltiin myös muista asioista kuin lapsosista ja oltiin pariskuntana. Melko ihanaa ja olo oli aika normaali. Lapsia vahti kaksi mun siskoista ja olivat hivenen pettyneitä, kun jo ennen puoltayötä hipsittiin kotiin. Vaikka oltiin vain pari hassua tuntia kahdestaan, jo se antoi toivoa siitä, että kyllä me tästä ajasta ja ruuhkavuosista selvitään. Kunhan vaan muistetaan ottaa se aika kahdestaan.
Ensimmäisenä adventtina koristelin meille joulun. Kuusikin on jo tönöttämässä olohuoneessa. U huudahtikin maanantaiaamuna olohuoneessa silmät loistaen, että joku on tehnyt meille tänne aivan uuden huoneen! Se on niin maailman ihanin ja raivostuttavin kolmevuotiainen pojankoltiainen!
Mun koristellessa mr S oli ulkona tuulessa ja tuiskussa laittamassa jouluvaloja. Tänä vuonna ei tullut lisävaloja, mutta mr S:llä on ilmeisesti suunnitelmissa vielä lisätä yksi pikku twisti tähän valoshowhun. Kunhan ehtii. Ensi vuonna hyvissä ajoin pitänee alkaa neuvottelut valojen maahantuojan kanssa jonkinlaisesta mahdollisesta sponsoroinnista. Tämä talo kun alkaa olemaan jo melko tunnettu noiden valojensa takia. Niin siis jos vielä tässä asutaan... Tonttien hakua pikkuhiljaa näköpiirissä.
Mr S ja U kävi eilen kaupassa kun olen leipomassa lauantaiksi kakkua ja joitain juttuja puuttui. Olivat samalla ostaneet mulle joulukalenterin <3 .="" aarteita.="" aarteita="" ja="" joulukalenteriin="" joulupukki="" koska="" lahjoja="" p="" tontut="" tuo="" tuovat="" u:n="" vaan="">
Niin ja se joulupukki on siellä nenätunturilla ja se tuo kaikille lapsille kilttejä lahjoja!
Nyt taitaa ensimmäinen kakkupohja olla valmis, leipomishommat jatkukoon siis!
(Ämmä nukkuu, levottoman yön ja aamun jäljiltä nukahti vihdoin. Munkin pitäisi nukkua, mutta kun lupasin tämän kakkujutun hoitaa... Mr S taitaa laittaa itselleen sängyn yläkertaan, että saisi jokusen yön nukkua rauhassa. Raukka on aivan sekaisin väsymyksestä, kun Ämmä ei olekaan aivan samanlainen nukkuja kuin U. Toivottavasti helpottaa ja päästään rytmiin ja yöuniin kiinni mahdollisimman pian, että voidaan nukkua mr S:n kanssa samassa sängyssä.)
Aika on mennyt Ämmän tuijottamiseen (nimi on päätetty, U:n pikkusisko on Mona, todennäköisesti täällä blogissa Ämmä tai M. Katsotaan kumpi on luontevampaa kirjoittaa) ja U:n kanssa touhuamiseen. Mr S:n kanssa ollaan jo (taas) yksi isompi kehityskeskustelu käyty ja sovittu. Hänen mielestään vietin liian pitkän 'babymoonin', mutta lisäaikaa vaadittuani en sitä sitten edes käyttänyt loppuun. Nyt on herkkä balanssi kaikkien mun rakkaiden välillä, toivottavasti pystyn kaikille tasaisesti antamaan aikaa, rakkautta ja syliä.
Meillä oli mr S:n kanssa 27.11. vuosipäivä. Yksitoista vuotta ollaan hengattu yhdessä. Käytiin syömässä, juotiin vähän viiniä (ja shampanjaa allekirjoittaneelle) ja vihdoin saatiin päätettyä pikkuisen nimi. Keskusteltiin myös muista asioista kuin lapsosista ja oltiin pariskuntana. Melko ihanaa ja olo oli aika normaali. Lapsia vahti kaksi mun siskoista ja olivat hivenen pettyneitä, kun jo ennen puoltayötä hipsittiin kotiin. Vaikka oltiin vain pari hassua tuntia kahdestaan, jo se antoi toivoa siitä, että kyllä me tästä ajasta ja ruuhkavuosista selvitään. Kunhan vaan muistetaan ottaa se aika kahdestaan.
Ensimmäisenä adventtina koristelin meille joulun. Kuusikin on jo tönöttämässä olohuoneessa. U huudahtikin maanantaiaamuna olohuoneessa silmät loistaen, että joku on tehnyt meille tänne aivan uuden huoneen! Se on niin maailman ihanin ja raivostuttavin kolmevuotiainen pojankoltiainen!
Mun koristellessa mr S oli ulkona tuulessa ja tuiskussa laittamassa jouluvaloja. Tänä vuonna ei tullut lisävaloja, mutta mr S:llä on ilmeisesti suunnitelmissa vielä lisätä yksi pikku twisti tähän valoshowhun. Kunhan ehtii. Ensi vuonna hyvissä ajoin pitänee alkaa neuvottelut valojen maahantuojan kanssa jonkinlaisesta mahdollisesta sponsoroinnista. Tämä talo kun alkaa olemaan jo melko tunnettu noiden valojensa takia. Niin siis jos vielä tässä asutaan... Tonttien hakua pikkuhiljaa näköpiirissä.
Mr S ja U kävi eilen kaupassa kun olen leipomassa lauantaiksi kakkua ja joitain juttuja puuttui. Olivat samalla ostaneet mulle joulukalenterin <3 .="" aarteita.="" aarteita="" ja="" joulukalenteriin="" joulupukki="" koska="" lahjoja="" p="" tontut="" tuo="" tuovat="" u:n="" vaan="">
Niin ja se joulupukki on siellä nenätunturilla ja se tuo kaikille lapsille kilttejä lahjoja!
Nyt taitaa ensimmäinen kakkupohja olla valmis, leipomishommat jatkukoon siis!
(Ämmä nukkuu, levottoman yön ja aamun jäljiltä nukahti vihdoin. Munkin pitäisi nukkua, mutta kun lupasin tämän kakkujutun hoitaa... Mr S taitaa laittaa itselleen sängyn yläkertaan, että saisi jokusen yön nukkua rauhassa. Raukka on aivan sekaisin väsymyksestä, kun Ämmä ei olekaan aivan samanlainen nukkuja kuin U. Toivottavasti helpottaa ja päästään rytmiin ja yöuniin kiinni mahdollisimman pian, että voidaan nukkua mr S:n kanssa samassa sängyssä.)
torstai 19. marraskuuta 2015
3.11. eli synnytyskertomus
Halloween-bileet saatiin kunnialla vietettyä. Rauhaisaa menoa, mutta oikein mukavaa. Mr S kömpi viereen vasta puoli kuusi aamulla, joten olipa hyvä, että Namivauva antoi vielä sunnuntain-maanantain välisen yön odotuttaa itseään.
Maanantaina mentiin nukkumaan suht ajoissa. Olin juuri vaipumassa uneen, kun mr S alkoi halailemaan ja paijailemaan. Olotila viimeisillään raskaana ei ollut sellainen, että olisin moisia hellyydenosoituksia kaivannut, joten hieman kärttyisästi käskin lopettamaan moisen. Tietenkin heräsin 'kunnolla' joten puhelin kouraan. Kurkkasin facebookin, twitterin, selailin muuten vaan nettiä... Viimeiseksi katsoin vielä yhtä keskustelupalstaa, jota seurailen aktiivisesti. Siellä olin hieman valittanut sitä, että olotila on tuskainen ja saisi vauva tulla jo. Olin saanut vastauksen, että ehkä jo ensi yönä?!... Hieman hymyillen ja salaa toivoen hymähdin ja laskin puhelimen yöpöydälle. Ei siitä tainnut mennä montaakaan minuuttia, kun tavallaan kuulin ja tunsin 'poksahduksen' vatsasta. Kello oli tässä vaiheessa 00.20. Samantien tajusin, että nyt pitää pompata ylös. Ketterästi kuin vuorikauris (oikeasti siihen kokoon nähden salamannopeudella) ehdin juuri vessanpöntön eteen, kun hulahti oikein kunnolla. Mutta sänkyyn ei tullut pisaraakaan, muutama tippa oli vain lattialla matkalla vessaan. Hyvä minä ja siisteysintoni!
Taisin hihitellä / naureskella mennessäni, mr S vähän kärttynä kyseli, että mikä ihme nyt naurattaa. Niin siis hihkaisin noustessani jotain sinnepäin, että "nyt meni muuten vedet!". Vessanpöntöllä istuskelin hetken, mutta ei tullut juuri enempää vettä sillä hetkellä, niin huuhtelin pikkarit ja laitoin ne pesukoneeseen. Taisin laittaa myös muutakin pyykkiä siinä joutessani... Tätä iloa kesti ehkä muutama minuutti, menin takaisin pöntölle ja sitten alkoi supistukset. Todella kivuliaat supistukset ja eipä niissä juuri väliä ollut. Tokaisin mr S:lle, että saa hälyttää anopin yökylään samantien. Mr S soitti anopille ja melkein heti perään sairaalaan. Kyselivät Jorvissa, että kuinka usein supistuksia tulee. Siinä vaiheessa koko ajan. Ei juuri ollut väliä, ehkä muutaman minuutin ehti hengähtää ja sitten taas alkoi. Vietin pöntöllä koko ajan, koska vettä tuli tasaisesti ja myös suoli tyhjeni tehokkaasti siinä aina supistusten välillä...
Sairaalasta käskivät odotella rauhassa kotona parisen tuntia, että soitettaisiin uudestaan sitten kun tuntuisi siltä, että ei enää kotona kestä kipuja. Olin ottanut siis Panadolia, mutta eipä siitä tuntunut olevan juuri apua.
Jossain välissä U:kin heräsi, vaikka yritettiin olla hiljakseen. Yhtäkkiä pikkumies oli siinä vessan ovella ihan unenpöpperössä ja kyseli, että mitä tapahtuu. Yritin olla niin kuin ei sattuisi jumalattoman paljon ja vakuutella, että kaikki on hyvin. Onneksi mr S sai U:n takaisin huoneeseensa ja nukahtamaan, ettei tarvinnut siitä huolehtia.
Anoppi tuli jossain vaiheessa ja mr S petasi sohvalle nukkumapaikan. Mä pysyttelin vessassa, mr S avuttomana yritti kysellä, miten voisi auttaa. Toi vettä ja vähän toivottomana katseli, miten kipeänä olin.
Yritin myös, josko kuuma suihku auttaisi. Juu ei auttanut, ei. Tai no, auttoi sen verran, että tuli jumalattoman paha olo ja tyhjeni vatsa sitten toistakin kautta. Sairaalasta olivat sanoneet, että olisi hyvä yrittää levätä. Yritin laittaa pitkäkseni sänkyyn, mutta ehkä minuutin olin siinä ja takaisin pöntölle. Mikäköhän siinäkin oli, että pöntöllä oli paras olla? Laitoin muuten siinä melkein samantien alkuvaiheessa viestiä perhe-Whatsappissa, että nyt meni vedet ja supistuksetkin alkoi. Siskot ja äiti oli sitten koko yön suurin piirtein valvoneet, raukat. Saivat jännittää vielä jonkin aikaa.
Kolmen pintaan (sinnittelin käskystä melkein sen kaksi tuntia kotosalla) sanoin mr S:lle, että nyt tarvitsisi jotain vähän kovempaa troppia kuin Panadolia. Mr S soitti Jorviin. Siellä sattui vastaamaan kaverin äiti, joka ystävällisesti antoi luvan tulla synnärille. Jos ei muuten, niin saamaan ainakin vähän jotain tujumpaa lääkitystä.
Lähdettiin kohti Jorvia. Olipa muuten pitkä automatka, vaikka se ihan lähellä onkin. Ei ollut kivaa ja pomput oli inhottavia. Ilmoittauduin ja jäin odottelemaan kätilöä (ja mr S:ää, joka kävi parkkeeraamassa auton). Kätilö katsoi mua ja tokaisi, että nyt taitaa olla jo ihan oikeasti tosi kyseessä. Mentiin tutkimushuoneeseen ja siellä vierähti tovi. En ilmeisesti ollut vielä kovin paljon auki, mutta sairaalavaatteet sain ja sitten mentiinkin synnytyssaliin.
Salissa kätilö ehdotti, että olisin sellaisen jumppapallon päällä, rouskuttelisin ilokaasua kipuihin ja sitä rataa. Taisin sen verran pyöräyttää silmiä, että jumppapallo unohdettiin. Vatsan päällä oli pari anturia, jotka ahdisti suunnattomasti. Onneksi kätilö tajusi, että sen vauvan sydänäänianturin voisi jo laittaa vauvan päähän, koska kalvot oli jo puhki. Se hieman helpotti. Ilokaasu myös jeesasi pahimpiin kipuihin, mutta kun ne vaan yltyi, niin kysäisin josko saisin epiduraalin.
Jossain vaiheessa kaverin äitikin tuli käymään moikkaamassa, toi mr S:lle kahvia (hyvä palvelu ;)) ja jutteli mukavia. Oli ihan kiva, sai vähän ajatuksia pois siitä kivusta. Antoi vielä lähtiessään kutomansa Minions -lapaset U:lle lahjaksi annettavaksi! Aivan ihana tyyppi!
Seitsemän pintaan tuli anestesialääkäri laittamaan epiduraalia. Se ei ollut yhtään kivaa. Kaiveli pitkään, lopulta tyrkkäsi aineen. Odoteltiin melko kauan, mutta kivut vaan yltyi. Ei ollut epiduraali toiminut. Osui vissiin millin vinoon tai jotain. Aloin olemaan melko tuskainen, mutta se oli niin inhottava kokemus se epiduraalin laitto, että sanoin, etten välttämättä pysty enää sitä kokemaan. Saivat (onneksi) ylipuhuttua mut, ja laittoivat spinaalin + epiduraalin. Se vihdoin auttoi ja sain hetken 'hengähtää'. Tosin kivut jatkuivat, mutta paljon lievempinä.
Vuorokin vaihtui, meille sattui kätilöopiskelija, joka oli koko ajan siinä meidän huoneessa. Tietenkin oli ihan kokenut kätilö neuvomassa, mutta taisi hoitaa kolmea synnytystä siinä samassa, eli hieman vähemmän näkyi häntä. Eipä siinä, odoteltiin, että kohdunsuu aukeaisi tarpeeksi ja että tulisi ponnistusolo.
Vähän alkoi tuntumaan, että voisi ponnistuttaa niin samantien sain luvan. Kello oli tässä vaiheessa 12.40. Ponnistin. Ja ponnistin. Aina kun vaan tuli supistus, niin ponnistin. Jossain vaiheessa tuli sellainen ei niin helläkätinen kätilö mukaan tilanteeseen ja yritti auttaa työntämällä vatsasta samalla kun ponnistelin. Se oli melko brutaalin tuntuista. Ponnistin niin, että pidin jaloistani kiinni, molemmin puolin sänkyä oli kätilö ja otin heistä tukea myös jaloilla. Aina välillä jonkun käsi oli alapäässä tutkimassa, että missä vaiheessa ollaan, välillä toinen kätilö tosiaan kävi hoitamassa toista synnytystä.
Jorvissa oli myös muuten jokin remontti, aivan järisyttävä piikkauksen ääni kuului salissa säännöllisesti. Pelkäsin välillä, että katto tippuu päälle, kun tärisytti niin paljon!
Jossain vaiheessa huoneessa oli varmaankin kuusi ihmistä. Jälkeenpäin kuulin, että siellä oli parikin lekuria imukupit valmiustilassa. Niitä ei onneksi tarvittu, koska leikkasivat hieman lisää tilaa ja sitten parin ponnistuksen jälkeen pää olikin ulkona! Siitä nostivatkin pikkuisen nähtäväksi ja kysyivät, että kumpis se nyt sitten onkaan. Siinä kiputilassa / ilokaasuissani olin hivenen hämilläni, näin vaan napanuoran siellä vauvan jalkojen välissä, mutta sitten kun vähän nostivat lisää, näin, että tyttöhän se on. Pikkuinen (50 cm 3190 g, mitat otettiin vasta joskus iltapäivästä) syntyi klo 13.41. Tunnin siis tein tehokasta vatsalihastreeniä... Oli kyllä aikamoinen shokki, kun ei tullutkaan Taunoa. Tuli Taunotar! Sain ihan hetken pitää tyttöä rinnan päällä, sitten veivät vauvan pois. Mr S lähti vauvan mukaan viereiseen huoneeseen, kuulemma antoivat ylipaineella ilmaa, että lähti keuhkot toimimaan kunnolla.
Siitä se riemu sitten alkoikin. Jossain vaiheessa jo aiemmin synnytyksen kulkua oli jossakin syvemmällä emättimessä syntynyt repeämä. Sitähän kävi tyyppi jos toinenkin ihmettelemässä ja kokeilemassa. Vähintään neljä, mutta väittäisin jopa kuuden tyypin käyneen kokeilemassa tuota mun värkkiä + tunkemassa sormen mun perseeseen. Ilmeisesti ei ollut mikään tavanomainen repeämä, kun sitä niin päiviteltiin ja mietittiin, miten saataisiin kursittua kasaan. Siihen vielä päälle kun osui vuoronvaihto, niin olihan sitä markkinameininkiä. Väittäisin, että siinä ihmettelyssä + neulomisessa meni vielä ainakin tunti, ellei enemmänkin.
Vihdoin ylimääräiset ihmiset häipyi, vauva tuli pestynä ja kapaloituna syliin. Siinä puuskuttelin ja sulattelin ajatusta tytöstä. Laitettiin viestit perheille (olin aina välillä päivittänyt perheelle Whatsappilla, mutta viime metreillä se tosiaan jäi vähän vähemmälle) ja ihmeteltiin hetki. Saatiin vähän välipalaa ja sitten mr S lähtikin hakemaan U:ta dagiksesta. Mä jäin Namivauvaa ihmettelemään. Siitä kätilö tuli auttamaan vessaan, mutta sen verran oli voimat lopussa, etten omin voimin pysynyt pystyssä. Siirryttiin siis Namivauvan kanssa sängyssä osastolle. Torkuttiin ja ihmeteltiin, odotettiin isoveljeä ja isiä sekä mummoa, taataa, mummia, pappaa, tätejä ja setää käymään.
Onneksi voimat palailivat sen verran, että pääsin omin jaloin vessaan ja sain pissattuakin. Uhkailivat katetroida, jos ei olisi pissaa tullut. Jossain vaiheessa oli puhetta myös lääkekonjakista jonkun hoitsun kanssa, mutta sitäkään en sitten saanut.
Illalla mr S ja U tulivat ihmettelemään pikkusiskoa. Mr S oli ostanut rannekorun mulle, U toi Namivauvalle unipupun ja U sai 'vauvalta' isojen poikien lego -paketin. Hetki oltiin kolmestaan ja sitten mun perhe ja mr S:n äiti ja isäpuoli paukkasi paikalle. Pappa oli leiponut synttärikakun Namivauvalle, sitä sitten herkuteltiin kaikki yhdessä. Kaikki ihastelivat vauvaa, kuinka nätti kuin pikku nukke se olikaan.
Nyt se pikkuinen nukkuu masu täynnä maitoa, munkin pitänee mennä nukkumaan ennen taas seuraavaa syöttöä. Ei ole enää niin pikkuinen, viikossa oli tullut painoa reilu 400 g! On se vaan niin suloinen. Mr S huomautti, että olen viettänyt viimeiset kaksi viikkoa vain tuijotellen sohvalla vauvaa. Toki oon touhunnut myös U:n kanssa, mutta aika paljon aikaa on mennyt siihen vauvan ihailuun.
Mr S oli pari viikkoa vapaalla, mutta nyt on takaisin töissä. Sai pihahommat melkein valmiiksi ja saunarempan tehtyä. Sitten kehtasi vielä kysyä viime sunnuntaina, että jännittääkö mua maanantai, kun 'arki' alkaa toden teolla. Meinasin repiä pelihousuni. Sitä kun ei juuri ollut näkynyt kotosalla muuten kuin remppa / pihahommissa. Mutta se onkin sitten aivan eri tarina.
Kirjoittelin tarinan kahden huonosti nukutun yön jäljiltä neljässä osassa (elämä, vauva ja U vaati huomionsa välistä) joten pahoittelen, mikäli siinä ei vaikuta olevan mitään järkeä. Mutta siinäpä se.
Maanantaina mentiin nukkumaan suht ajoissa. Olin juuri vaipumassa uneen, kun mr S alkoi halailemaan ja paijailemaan. Olotila viimeisillään raskaana ei ollut sellainen, että olisin moisia hellyydenosoituksia kaivannut, joten hieman kärttyisästi käskin lopettamaan moisen. Tietenkin heräsin 'kunnolla' joten puhelin kouraan. Kurkkasin facebookin, twitterin, selailin muuten vaan nettiä... Viimeiseksi katsoin vielä yhtä keskustelupalstaa, jota seurailen aktiivisesti. Siellä olin hieman valittanut sitä, että olotila on tuskainen ja saisi vauva tulla jo. Olin saanut vastauksen, että ehkä jo ensi yönä?!... Hieman hymyillen ja salaa toivoen hymähdin ja laskin puhelimen yöpöydälle. Ei siitä tainnut mennä montaakaan minuuttia, kun tavallaan kuulin ja tunsin 'poksahduksen' vatsasta. Kello oli tässä vaiheessa 00.20. Samantien tajusin, että nyt pitää pompata ylös. Ketterästi kuin vuorikauris (oikeasti siihen kokoon nähden salamannopeudella) ehdin juuri vessanpöntön eteen, kun hulahti oikein kunnolla. Mutta sänkyyn ei tullut pisaraakaan, muutama tippa oli vain lattialla matkalla vessaan. Hyvä minä ja siisteysintoni!
Taisin hihitellä / naureskella mennessäni, mr S vähän kärttynä kyseli, että mikä ihme nyt naurattaa. Niin siis hihkaisin noustessani jotain sinnepäin, että "nyt meni muuten vedet!". Vessanpöntöllä istuskelin hetken, mutta ei tullut juuri enempää vettä sillä hetkellä, niin huuhtelin pikkarit ja laitoin ne pesukoneeseen. Taisin laittaa myös muutakin pyykkiä siinä joutessani... Tätä iloa kesti ehkä muutama minuutti, menin takaisin pöntölle ja sitten alkoi supistukset. Todella kivuliaat supistukset ja eipä niissä juuri väliä ollut. Tokaisin mr S:lle, että saa hälyttää anopin yökylään samantien. Mr S soitti anopille ja melkein heti perään sairaalaan. Kyselivät Jorvissa, että kuinka usein supistuksia tulee. Siinä vaiheessa koko ajan. Ei juuri ollut väliä, ehkä muutaman minuutin ehti hengähtää ja sitten taas alkoi. Vietin pöntöllä koko ajan, koska vettä tuli tasaisesti ja myös suoli tyhjeni tehokkaasti siinä aina supistusten välillä...
Sairaalasta käskivät odotella rauhassa kotona parisen tuntia, että soitettaisiin uudestaan sitten kun tuntuisi siltä, että ei enää kotona kestä kipuja. Olin ottanut siis Panadolia, mutta eipä siitä tuntunut olevan juuri apua.
Jossain välissä U:kin heräsi, vaikka yritettiin olla hiljakseen. Yhtäkkiä pikkumies oli siinä vessan ovella ihan unenpöpperössä ja kyseli, että mitä tapahtuu. Yritin olla niin kuin ei sattuisi jumalattoman paljon ja vakuutella, että kaikki on hyvin. Onneksi mr S sai U:n takaisin huoneeseensa ja nukahtamaan, ettei tarvinnut siitä huolehtia.
Anoppi tuli jossain vaiheessa ja mr S petasi sohvalle nukkumapaikan. Mä pysyttelin vessassa, mr S avuttomana yritti kysellä, miten voisi auttaa. Toi vettä ja vähän toivottomana katseli, miten kipeänä olin.
Yritin myös, josko kuuma suihku auttaisi. Juu ei auttanut, ei. Tai no, auttoi sen verran, että tuli jumalattoman paha olo ja tyhjeni vatsa sitten toistakin kautta. Sairaalasta olivat sanoneet, että olisi hyvä yrittää levätä. Yritin laittaa pitkäkseni sänkyyn, mutta ehkä minuutin olin siinä ja takaisin pöntölle. Mikäköhän siinäkin oli, että pöntöllä oli paras olla? Laitoin muuten siinä melkein samantien alkuvaiheessa viestiä perhe-Whatsappissa, että nyt meni vedet ja supistuksetkin alkoi. Siskot ja äiti oli sitten koko yön suurin piirtein valvoneet, raukat. Saivat jännittää vielä jonkin aikaa.
Kolmen pintaan (sinnittelin käskystä melkein sen kaksi tuntia kotosalla) sanoin mr S:lle, että nyt tarvitsisi jotain vähän kovempaa troppia kuin Panadolia. Mr S soitti Jorviin. Siellä sattui vastaamaan kaverin äiti, joka ystävällisesti antoi luvan tulla synnärille. Jos ei muuten, niin saamaan ainakin vähän jotain tujumpaa lääkitystä.
Lähdettiin kohti Jorvia. Olipa muuten pitkä automatka, vaikka se ihan lähellä onkin. Ei ollut kivaa ja pomput oli inhottavia. Ilmoittauduin ja jäin odottelemaan kätilöä (ja mr S:ää, joka kävi parkkeeraamassa auton). Kätilö katsoi mua ja tokaisi, että nyt taitaa olla jo ihan oikeasti tosi kyseessä. Mentiin tutkimushuoneeseen ja siellä vierähti tovi. En ilmeisesti ollut vielä kovin paljon auki, mutta sairaalavaatteet sain ja sitten mentiinkin synnytyssaliin.
Salissa kätilö ehdotti, että olisin sellaisen jumppapallon päällä, rouskuttelisin ilokaasua kipuihin ja sitä rataa. Taisin sen verran pyöräyttää silmiä, että jumppapallo unohdettiin. Vatsan päällä oli pari anturia, jotka ahdisti suunnattomasti. Onneksi kätilö tajusi, että sen vauvan sydänäänianturin voisi jo laittaa vauvan päähän, koska kalvot oli jo puhki. Se hieman helpotti. Ilokaasu myös jeesasi pahimpiin kipuihin, mutta kun ne vaan yltyi, niin kysäisin josko saisin epiduraalin.
Jossain vaiheessa kaverin äitikin tuli käymään moikkaamassa, toi mr S:lle kahvia (hyvä palvelu ;)) ja jutteli mukavia. Oli ihan kiva, sai vähän ajatuksia pois siitä kivusta. Antoi vielä lähtiessään kutomansa Minions -lapaset U:lle lahjaksi annettavaksi! Aivan ihana tyyppi!
Seitsemän pintaan tuli anestesialääkäri laittamaan epiduraalia. Se ei ollut yhtään kivaa. Kaiveli pitkään, lopulta tyrkkäsi aineen. Odoteltiin melko kauan, mutta kivut vaan yltyi. Ei ollut epiduraali toiminut. Osui vissiin millin vinoon tai jotain. Aloin olemaan melko tuskainen, mutta se oli niin inhottava kokemus se epiduraalin laitto, että sanoin, etten välttämättä pysty enää sitä kokemaan. Saivat (onneksi) ylipuhuttua mut, ja laittoivat spinaalin + epiduraalin. Se vihdoin auttoi ja sain hetken 'hengähtää'. Tosin kivut jatkuivat, mutta paljon lievempinä.
Vuorokin vaihtui, meille sattui kätilöopiskelija, joka oli koko ajan siinä meidän huoneessa. Tietenkin oli ihan kokenut kätilö neuvomassa, mutta taisi hoitaa kolmea synnytystä siinä samassa, eli hieman vähemmän näkyi häntä. Eipä siinä, odoteltiin, että kohdunsuu aukeaisi tarpeeksi ja että tulisi ponnistusolo.
Vähän alkoi tuntumaan, että voisi ponnistuttaa niin samantien sain luvan. Kello oli tässä vaiheessa 12.40. Ponnistin. Ja ponnistin. Aina kun vaan tuli supistus, niin ponnistin. Jossain vaiheessa tuli sellainen ei niin helläkätinen kätilö mukaan tilanteeseen ja yritti auttaa työntämällä vatsasta samalla kun ponnistelin. Se oli melko brutaalin tuntuista. Ponnistin niin, että pidin jaloistani kiinni, molemmin puolin sänkyä oli kätilö ja otin heistä tukea myös jaloilla. Aina välillä jonkun käsi oli alapäässä tutkimassa, että missä vaiheessa ollaan, välillä toinen kätilö tosiaan kävi hoitamassa toista synnytystä.
Jorvissa oli myös muuten jokin remontti, aivan järisyttävä piikkauksen ääni kuului salissa säännöllisesti. Pelkäsin välillä, että katto tippuu päälle, kun tärisytti niin paljon!
Jossain vaiheessa huoneessa oli varmaankin kuusi ihmistä. Jälkeenpäin kuulin, että siellä oli parikin lekuria imukupit valmiustilassa. Niitä ei onneksi tarvittu, koska leikkasivat hieman lisää tilaa ja sitten parin ponnistuksen jälkeen pää olikin ulkona! Siitä nostivatkin pikkuisen nähtäväksi ja kysyivät, että kumpis se nyt sitten onkaan. Siinä kiputilassa / ilokaasuissani olin hivenen hämilläni, näin vaan napanuoran siellä vauvan jalkojen välissä, mutta sitten kun vähän nostivat lisää, näin, että tyttöhän se on. Pikkuinen (50 cm 3190 g, mitat otettiin vasta joskus iltapäivästä) syntyi klo 13.41. Tunnin siis tein tehokasta vatsalihastreeniä... Oli kyllä aikamoinen shokki, kun ei tullutkaan Taunoa. Tuli Taunotar! Sain ihan hetken pitää tyttöä rinnan päällä, sitten veivät vauvan pois. Mr S lähti vauvan mukaan viereiseen huoneeseen, kuulemma antoivat ylipaineella ilmaa, että lähti keuhkot toimimaan kunnolla.
Siitä se riemu sitten alkoikin. Jossain vaiheessa jo aiemmin synnytyksen kulkua oli jossakin syvemmällä emättimessä syntynyt repeämä. Sitähän kävi tyyppi jos toinenkin ihmettelemässä ja kokeilemassa. Vähintään neljä, mutta väittäisin jopa kuuden tyypin käyneen kokeilemassa tuota mun värkkiä + tunkemassa sormen mun perseeseen. Ilmeisesti ei ollut mikään tavanomainen repeämä, kun sitä niin päiviteltiin ja mietittiin, miten saataisiin kursittua kasaan. Siihen vielä päälle kun osui vuoronvaihto, niin olihan sitä markkinameininkiä. Väittäisin, että siinä ihmettelyssä + neulomisessa meni vielä ainakin tunti, ellei enemmänkin.
Vihdoin ylimääräiset ihmiset häipyi, vauva tuli pestynä ja kapaloituna syliin. Siinä puuskuttelin ja sulattelin ajatusta tytöstä. Laitettiin viestit perheille (olin aina välillä päivittänyt perheelle Whatsappilla, mutta viime metreillä se tosiaan jäi vähän vähemmälle) ja ihmeteltiin hetki. Saatiin vähän välipalaa ja sitten mr S lähtikin hakemaan U:ta dagiksesta. Mä jäin Namivauvaa ihmettelemään. Siitä kätilö tuli auttamaan vessaan, mutta sen verran oli voimat lopussa, etten omin voimin pysynyt pystyssä. Siirryttiin siis Namivauvan kanssa sängyssä osastolle. Torkuttiin ja ihmeteltiin, odotettiin isoveljeä ja isiä sekä mummoa, taataa, mummia, pappaa, tätejä ja setää käymään.
Onneksi voimat palailivat sen verran, että pääsin omin jaloin vessaan ja sain pissattuakin. Uhkailivat katetroida, jos ei olisi pissaa tullut. Jossain vaiheessa oli puhetta myös lääkekonjakista jonkun hoitsun kanssa, mutta sitäkään en sitten saanut.
Illalla mr S ja U tulivat ihmettelemään pikkusiskoa. Mr S oli ostanut rannekorun mulle, U toi Namivauvalle unipupun ja U sai 'vauvalta' isojen poikien lego -paketin. Hetki oltiin kolmestaan ja sitten mun perhe ja mr S:n äiti ja isäpuoli paukkasi paikalle. Pappa oli leiponut synttärikakun Namivauvalle, sitä sitten herkuteltiin kaikki yhdessä. Kaikki ihastelivat vauvaa, kuinka nätti kuin pikku nukke se olikaan.
Nyt se pikkuinen nukkuu masu täynnä maitoa, munkin pitänee mennä nukkumaan ennen taas seuraavaa syöttöä. Ei ole enää niin pikkuinen, viikossa oli tullut painoa reilu 400 g! On se vaan niin suloinen. Mr S huomautti, että olen viettänyt viimeiset kaksi viikkoa vain tuijotellen sohvalla vauvaa. Toki oon touhunnut myös U:n kanssa, mutta aika paljon aikaa on mennyt siihen vauvan ihailuun.
Mr S oli pari viikkoa vapaalla, mutta nyt on takaisin töissä. Sai pihahommat melkein valmiiksi ja saunarempan tehtyä. Sitten kehtasi vielä kysyä viime sunnuntaina, että jännittääkö mua maanantai, kun 'arki' alkaa toden teolla. Meinasin repiä pelihousuni. Sitä kun ei juuri ollut näkynyt kotosalla muuten kuin remppa / pihahommissa. Mutta se onkin sitten aivan eri tarina.
Kirjoittelin tarinan kahden huonosti nukutun yön jäljiltä neljässä osassa (elämä, vauva ja U vaati huomionsa välistä) joten pahoittelen, mikäli siinä ei vaikuta olevan mitään järkeä. Mutta siinäpä se.
maanantai 19. lokakuuta 2015
Odottelua
Reilu kolme vuotta sitten näillä raskausviikoilla elettiin mr S:n kanssa kuin viimeistä päivää. Viimeinen ravintolaillallinen kaksin piitkään aikaan (todellisuudessa taidettiin päästä alle kuukauden päästä U:n syntymästä kahdestaan syömään...) viimeinen leffailta jne. Nyt ei olla tehty mitään. Toisaalta oon ollut kyllä niin kovassa flunssassa, että mammalomalla ekat 2,5 viikkoa meni lähestulkoon sängyn pohjalla. Nyt kun flunssa helpottaa, huomaan olevani niin väsynyt, että päivät ja illat kuluu edelleen sängyssä tai sohvalla.
Mr S:llä on kiire saada pihahommat valmiiksi ennen Nami-vauvan tuloa. Mä vietän laatuaikaa (lue: Netflixiä päättymättömällä syötöllä) U:n kanssa.
Tää on niin erilaista kuin U:n kanssa, että vähän jännittää miten tästä selvitään. Eniten jännittää se, että milloin tää päättää syntyä. Meillä kun olis halloween-bileet järkättävänä päivä lasketun ajan jälkeen... En oo edes miettinyt omaa asua, kun jänskättää pääsenkö ollenkaan osallistumaan koko bileisiin.
Huomenna meen jalkahoitoon, sain lahjakortin mun ihanilta ystäviltä baby showereissa. Ne bileet oli kyllä ihan täysin ylläri, ihana sellainen!
Eipä tässä kummempia. Odottelua. Lepäilyä. Telkkaria ja yksi uhmaikäinen.
tiistai 25. elokuuta 2015
Vesivahingosta asiaa
En edes jaksa laskea, kuinka monta vesivahinkoa ollaan me S:n kanssa koettu. Taas tuli yksi lisää. Mun uusi auto vuotaa. Ei oo kiva juttu :(
Toivottavasti kyse on vaan tukoksesta jossakin poistoputkihässäkässä (mr S:n diagnoosi) ja sen saa korjattua ilman suurempia toimenpiteitä. Onneksi auton myyjä on luvannut siitä fiksailla vähän muutakin, niin menee varmasti samalla kertaa vesivahinkojen minimoimisoperaatio. Nyt vaan pitäis tilata aika fiksaukselle.
Mulla työpäiviä jäljellä enää reilu parikymmentä. Ne varmasti hujahtaa ohi ennen kun tajuaakaan. Mun sijainen on jo aloittanut ja hanskaa hommat hienosti. Eilen illalla (yöllä) keskusteltiin hieman U:n dagis-tilanteesta ja -tarpeesta. Päädyttiin siihen, että Nami-vauvan syntymään asti jatketaan ihan normaalisti ja sitten vauvan tultua arvioidaan tilannetta ja U:n fiiliksiä uudelleen. Katellaan nyt, miten pikkupoika ottaa uuden tulokkaan vastaan...
Oli muuten ekaa kertaa tikkauksen tarve lähempänä kuin koskaan, U vähän tarkasteli takapihan työmaata takaraivollaan kyntäen. Onneksi liimatipalla selvittiin, mutta kyllä säikäytti!
Miten selviää kahdesta tollasesta touhottajasta menettämättä järkeään?
torstai 23. heinäkuuta 2015
Lomahommeleita
Tehokkaasti on alkanut tämä loma. Ei taida olla meillä köyhillä varaa lomailla tämän useammin. Kun oli toinen lomapäivä takana, oli rahaa palanut sellainen rapiat nelkytätonnia. Vaihdettiin autot. Mun ja U:n lemppari (ja U:n ensirakkauden kohde) - Smartti - lähti uuteen kotiin viime viikonloppuna. Piti saada jotain tilalle. Mutta ennättihän mr S ensin. Ettei tule paha mieli, kun toisella on 'uusi' auto.
Mr S menee sekaisin näemmä siinä vaiheessa, kun on perheenlisäystä tiedossa. Koska meillä on tiedossa todellinen suurperhe (kaksi lasta lasketaan suurperheeksi mr S:n mielessä), niin pitihän sen saada oikea perhekuljetin. Nyt mahtuu seitsemän ihmistä yhteen autoon. Hieman hätkähdin, kun mr S juttelihe koeajotilanteessa siskonmiehelle, että 'kun on kolme kakaraa...' Kyselin melko pian, että mistäs meinaa sen kolmannen kakaran taikoa, tää mamma sitä ei ihan heti meinaa pykätä!
Eilen oltiin tehokkaita. Käytiin hakemassa mulle uusi auto ja samaan reissuun ympättiin Muumimaailmassa käynti. Olipa rankka reissu. Onneksi U:n kummitustäti oli mukana jeesaamassa. Mutta U totesi autossa kotimatkalla, että huomenna ei tehdä yhtään mitään. Kysyin, josko vaikka puistossa käytäisiin. Kuulemma ei. Ei edes puistoon tänään. Mamman poika. Joka päivä ei tarvitse olla ohjelmaa ja touhua. Antaa mr S:n touhuilla, jos tarvitsee tälle päivälle jotain ohjelmaa. (Käytän U:n tosin tänään parturissa, että jotakin ohjelmaa kuitenkin keksin).
Tällainen vilukissa ei ole oikein nauttinut tästä 'kesästä'. Kateltiin, että Puolassa saattaisi olla vähän lämpimämpää. Katellaan, josko sinne lähtisi ajelemaan tässä vielä loman aikana. Saa nähdä, mitä keksitään.
Lupasin U:lle, että saa laittaa loppuun vielä terveisensä, joten tässäpä näitä:
hghsgfhkgjhthrgkthetiu ytytuihhjtjhhu5i6uyiu uyuuuuuuuuno <-- :="" avustettuna="" hieman="" kohta="" p="" viimeinen="">
Mr S menee sekaisin näemmä siinä vaiheessa, kun on perheenlisäystä tiedossa. Koska meillä on tiedossa todellinen suurperhe (kaksi lasta lasketaan suurperheeksi mr S:n mielessä), niin pitihän sen saada oikea perhekuljetin. Nyt mahtuu seitsemän ihmistä yhteen autoon. Hieman hätkähdin, kun mr S juttelihe koeajotilanteessa siskonmiehelle, että 'kun on kolme kakaraa...' Kyselin melko pian, että mistäs meinaa sen kolmannen kakaran taikoa, tää mamma sitä ei ihan heti meinaa pykätä!
Eilen oltiin tehokkaita. Käytiin hakemassa mulle uusi auto ja samaan reissuun ympättiin Muumimaailmassa käynti. Olipa rankka reissu. Onneksi U:n kummitustäti oli mukana jeesaamassa. Mutta U totesi autossa kotimatkalla, että huomenna ei tehdä yhtään mitään. Kysyin, josko vaikka puistossa käytäisiin. Kuulemma ei. Ei edes puistoon tänään. Mamman poika. Joka päivä ei tarvitse olla ohjelmaa ja touhua. Antaa mr S:n touhuilla, jos tarvitsee tälle päivälle jotain ohjelmaa. (Käytän U:n tosin tänään parturissa, että jotakin ohjelmaa kuitenkin keksin).
Tällainen vilukissa ei ole oikein nauttinut tästä 'kesästä'. Kateltiin, että Puolassa saattaisi olla vähän lämpimämpää. Katellaan, josko sinne lähtisi ajelemaan tässä vielä loman aikana. Saa nähdä, mitä keksitään.
Lupasin U:lle, että saa laittaa loppuun vielä terveisensä, joten tässäpä näitä:
hghsgfhkgjhthrgkthetiu ytytuihhjtjhhu5i6uyiu uyuuuuuuuuno <-- :="" avustettuna="" hieman="" kohta="" p="" viimeinen="">
sunnuntai 5. heinäkuuta 2015
paska mutsi
Tämän vois julkaista. Ihmettelen kovasti, miten suurin osa pikku pojista selviää aikuisuuteen asti. Näille kaikille ei ihan oikeasti vaan voi mitään. Ennen kun tulee toinen vahdittava, on varmaan ihan hyvä muistuttaa itselleen, että vauvat on ehtiviä, vaikka eivät vielä osaisikaan liikkua kunnolla. Ja tätä kirjoitettaessa U kolautti taas päänsä johonkin... Lohdutuspuuhiin...
ihan jotain pokaalia odotellessa... U:lla otikossa kuhmumustelma, päikkärit päätty lattialle. Nyt on kyllä mun puolustukseksi sanottava, että oli vielä unessa, kun sen poimin sieltä lattialta. Ja selittely jatkuu. U nukkuu siis päikkäreitään meidän sängyssä. Josta se herää ja alkaa ölisemään. Nyt oli sitten unissaan kääntyillyt liika monta kertaa ja kuului tumps. Jonka jälkeen itkua. Tuli tälle mammalle melkonen juoksulähtö. (U 5, 6, 7? kk)
Terassi ei ihan vielä ole valmis. Pääsi pieni mies tarkastamaan sitten rungon, pikkuiset jalat vaan vilahti kun pää edellä sukelsi sokkeliin. Nostin sitten jaloista ylös, pyyhkäistiin isommat kivet otikosta pois ja yritettiin unohtaa, miten paljon sattuikaan. Tulipa aikamoinen kuhmu taas otsaan, eikä niistä kivistäkään mitään nättiä jälkeä jäänyt. Onneksi ei sentään verta tullut. Ja todella nopeasti U unohti, että satutti edes. Joku kymmenen minuuttia tän tapahtuman jälkeen jo hakkasi päätään seinään. (Omituinen tapa, jolla U huvittaa itseään välillä). Mutta ei nyt taas sitä vuoden äiti -palkintoa odoteta tähän suuntaan. (U 11 kk)
Tänä aamuna U putosi (taas) meidän sängystä. Kuinkakohan monta kertaa tämän pitää tapahtua, että joko minä tai U oppii?? (U 1 v)
U:n päässä on tällä hetkellä niin monta rupea ja mustelmaa, etten voi millään tietää, mistä mikäkin on tullut. Kesälomareissulla sen löys milloin vaunun alta, milloin pöpeliköstä mukkelismakkelis. Ei vaan ehdi koko ajan vahtia. Kai se jossain vaiheessa oppii? Tällä hetkellä myös toisen silmän alla komea mustelma, eikä mulla tai mr S:llä mitään havaintoa missä, milloin tai miten se on tullut. Kyllä tää tästä... (U 1 v)
Eilen U mm. törmäsi pöydän kulmaan (kuhmu ja mustelma), putosi tuolin käsinojalta (kuhmu ja mustelma), viime päivinä Paco on päässyt kurittamaan U:ta oikein urakalla, tuloksena verta, huutoa ja kyyneleitä. Että näin. (U 1 v 1 kk)
Reilu viikko sitten U meinasi tukehtua korkkiin. Jonka olin itse antanut sille, että saisin vaihdettua vaipan rauhassa. Onneksi korkki oli sen verran iso, ettei olisi voinut juuttua kurkkuun, mutta säikäytti kuitenkin kunnolla. Raukalla tuli oksennus ja mulla tärinä. Onneksi kuitenkin parissa sekunnissa tajusin, että pitää saada se korkki sieltä suusta ulos ja sain sen ihan helposti noukittua. Eipä enää leiki kovin pienillä asioilla vaipanvaihdon yhteydessä. (U 1 v 2 kk)
Haaa, välillä saa osoittaa syyttävällä sormella myös tota toista osapuolta. Mr S lähti juuri entisten duunikavereidensa kanssa naamiaisbileisiin. Päätti testata naamarin toimivuuden U:lla. Raukka sai varmaan elinikäiset traumat (ja mr S kanssa, kun tajusi, kuinka suuren sätkyn U saikaan). Nukkumaankaan ei meinannut suostua. Että ihan jotain tsykitrilaskuja varten tässä alettiin keräilemään rahaa... (U n. 1 v 2 kk)
Näitä ei ole mitään järkeä enää edes kirjata. U teloo itseään sitä tahtia, ettei perässä pysy. Kanarian reissun jäljiltä päässä on ainakin viisi kunnon kuhmu/mustelma/ruhjehässäkkää ja kielessä taitaa olla jonkin sortin reikä. Miksi oi miksi ne pannutukset pitää aina tehdä niin, että kuuppaan sattuu? (U 1 v 3 kk)
ihan jotain pokaalia odotellessa... U:lla otikossa kuhmumustelma, päikkärit päätty lattialle. Nyt on kyllä mun puolustukseksi sanottava, että oli vielä unessa, kun sen poimin sieltä lattialta. Ja selittely jatkuu. U nukkuu siis päikkäreitään meidän sängyssä. Josta se herää ja alkaa ölisemään. Nyt oli sitten unissaan kääntyillyt liika monta kertaa ja kuului tumps. Jonka jälkeen itkua. Tuli tälle mammalle melkonen juoksulähtö. (U 5, 6, 7? kk)
Terassi ei ihan vielä ole valmis. Pääsi pieni mies tarkastamaan sitten rungon, pikkuiset jalat vaan vilahti kun pää edellä sukelsi sokkeliin. Nostin sitten jaloista ylös, pyyhkäistiin isommat kivet otikosta pois ja yritettiin unohtaa, miten paljon sattuikaan. Tulipa aikamoinen kuhmu taas otsaan, eikä niistä kivistäkään mitään nättiä jälkeä jäänyt. Onneksi ei sentään verta tullut. Ja todella nopeasti U unohti, että satutti edes. Joku kymmenen minuuttia tän tapahtuman jälkeen jo hakkasi päätään seinään. (Omituinen tapa, jolla U huvittaa itseään välillä). Mutta ei nyt taas sitä vuoden äiti -palkintoa odoteta tähän suuntaan. (U 11 kk)
Tänä aamuna U putosi (taas) meidän sängystä. Kuinkakohan monta kertaa tämän pitää tapahtua, että joko minä tai U oppii?? (U 1 v)
U:n päässä on tällä hetkellä niin monta rupea ja mustelmaa, etten voi millään tietää, mistä mikäkin on tullut. Kesälomareissulla sen löys milloin vaunun alta, milloin pöpeliköstä mukkelismakkelis. Ei vaan ehdi koko ajan vahtia. Kai se jossain vaiheessa oppii? Tällä hetkellä myös toisen silmän alla komea mustelma, eikä mulla tai mr S:llä mitään havaintoa missä, milloin tai miten se on tullut. Kyllä tää tästä... (U 1 v)
Eilen U mm. törmäsi pöydän kulmaan (kuhmu ja mustelma), putosi tuolin käsinojalta (kuhmu ja mustelma), viime päivinä Paco on päässyt kurittamaan U:ta oikein urakalla, tuloksena verta, huutoa ja kyyneleitä. Että näin. (U 1 v 1 kk)
Reilu viikko sitten U meinasi tukehtua korkkiin. Jonka olin itse antanut sille, että saisin vaihdettua vaipan rauhassa. Onneksi korkki oli sen verran iso, ettei olisi voinut juuttua kurkkuun, mutta säikäytti kuitenkin kunnolla. Raukalla tuli oksennus ja mulla tärinä. Onneksi kuitenkin parissa sekunnissa tajusin, että pitää saada se korkki sieltä suusta ulos ja sain sen ihan helposti noukittua. Eipä enää leiki kovin pienillä asioilla vaipanvaihdon yhteydessä. (U 1 v 2 kk)
Haaa, välillä saa osoittaa syyttävällä sormella myös tota toista osapuolta. Mr S lähti juuri entisten duunikavereidensa kanssa naamiaisbileisiin. Päätti testata naamarin toimivuuden U:lla. Raukka sai varmaan elinikäiset traumat (ja mr S kanssa, kun tajusi, kuinka suuren sätkyn U saikaan). Nukkumaankaan ei meinannut suostua. Että ihan jotain tsykitrilaskuja varten tässä alettiin keräilemään rahaa... (U n. 1 v 2 kk)
Näitä ei ole mitään järkeä enää edes kirjata. U teloo itseään sitä tahtia, ettei perässä pysy. Kanarian reissun jäljiltä päässä on ainakin viisi kunnon kuhmu/mustelma/ruhjehässäkkää ja kielessä taitaa olla jonkin sortin reikä. Miksi oi miksi ne pannutukset pitää aina tehdä niin, että kuuppaan sattuu? (U 1 v 3 kk)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)