vanhuus ei tule yksin

vaan tuo monenmoista yllätystä mukanaan. Eilen iski noidannuoli selkään, varmaankin sen seurauksena, että oikea olkapää on pari viikkoa ollut jotenkin hassusti jumissa. Kotiapäin suunnistin vetämään kunnon lihasrelaksantit naamariin. Tupla-annoksen otin heti kotiin saavuttuani ja sitten vielä illalla. Ihme ettei ole tän höntimpi olo.

Muuten, todella hienoa käytöstä mun pomolta, että ei muistanut kertoa, että tämän aamun palaveri on peruuntunut... olisin saanut nukkua ainakin puoli tuntia pidempään. No, mä olin valmistautunut tähän palaveriin, joten jos se yllättäen tuleekin vaikka ensi viikolla vastaan, mulla on kaikki vastaukset valmiina.

Pikkasen on piesty olo. Selässä tuntuu välillä erittäin epämiellyttäviä pistoja, voi kunpa ei tulis uudelleen niin pahana. Jos vielä oonkin ihan mömmöissä, ja sen takia ei ole niin kivuliasta?

Niin, pakko mun oli sitten pyytää anteeksi. En kestä kovin kauaa mökötystä ja mykkäkoulua. Tosin ei mitenkään kauheen hulvatonta ollut mun anteeksipyynnön jälkeenkään, tästä tullaan varmaankin vielä keskustelemaan.

Huomenna Turkuun!

keskiviikon kiukuttelut

jotka kyllä näköjään jatkui tällekin päivälle... Olin eilen melko ajoissa kotosalla, otin pikku päikkärit. Siinä heräilin kun mr S tuli kotiin, jumitettiin väliä tietokone - sohva ihan yhteisesti. Jossain vaiheessa mr S tiuskas mulle, että miks mä oon niin jumalattoman vittumainen. Tai kiukkunen tai jotain. Yritin olla nätisti, ottaa positiivisemman asenteen (vaikka omasta mielestäni olin aivan normaalisti) ja jatkaa provosoitumatta.

Päätettiin lähteä ilta-ajelulle. Tai mä olisin halunnut kävelylle, mutta myönnyin ajeluun. Ihan autolla mentiin, käytiin jossain Otaniemen - Kehä I:n välimaastossa katsomassa jotain asuinaluetta, jolle en tiedä nimeä. Oli aikamoinen nukkumalähiö. No, ihan kivan näköstä kuitenkin, meri lähellä jne. Siitä mr S ajeli Lehtisaareen. Siellä kierreltiin katselemassa vähän. Se se vasta nukkumalähiö on! Koko paikka ahdisti jo ajatuksena. Mutta kun sieltä olis näköala merelle. Siinä sitten erehdyin sanomaan, että mä en suostu muuttamaan vaan sen takia, että mr S saisi näköalansa. ISO VIRHE. Sen jälkeen ei sitten muuta olla oikein sanottukaan/puhuttu. Yritin perustella sille, että eikö ole parempi, että sanon nyt suoraan, mitä ajattelen, kuin että vaan myönnyn kaikkeen ja mulle tulee paha olo asioista, joihin suostun.

Jotenkin vaan on aika raskasta välillä ton mr S:n kanssa. Kyllä tää tästä, mutta mä olen vähän kyllästynyt aina miettimään, että mitä saa ja mitä ei saa sanoa. Ja anteeksipyytelyyn. Ja kaikkiin sen ideoihin, joita pitäis riemusta kiljuen alkaa toteuttamaan.

Se sanoi vielä illalla mulle, että jos multa kysyttäisiin, niin ei muutettais ikinä mihinkään, eikä tehtäis ikinä mitään. Teki mieli vastata takaisin, että katotaan kuinka nopeasti muutankaan... Aamulla vielä (ei eilen illalla hyvänyöntoivotuksia, ei tänä aamuna pusua) teki mieli kerätä kaikki mun kamat ja lähteä kävelemään. Sanomatta sanaakaan. Mähän en nyt ala anelee ja pyytelee anteeks sitä, että sanoin, mitä ajattelin.

Välillä vähän tällaista... aika harvoin kuitenkin riidellään. Ehkä se tekee hyvää välillä.

En enää kirjoittele päiväkirjaa, tämä on mun päiväkirja tätänykyä. Kun jokin asia ahdistaa, mun on vaan pakko päästä purkamaan se pois mun päästä. Asiat selkenee, kun ne kirjoittaa ylös. Tämä tapa on siitä mukavampi, että on nyt tullut lähes joka päivä kirjoitettua jotain. Kun mun käsinkirjoitettuja päiväkirjoja lukee, voisi luulla, että olen jossain masennuksen ja sairauden syvissä syövereissä rypevä säälittävä yksilö. Jotenkin siihen kirjaan tulee tartuttua vaan silloin kun kaikki on huonosti.

Oon hieman seurannut muutamia blogeja, jotka käsittelevät pääosin laihdutusta. Se on saanut mun mieleen joitakin asioita. Syöminen ja ruoka on mun mielestä aivan liian hyviä asioita, jotta niistä voisi yrittääkään luopua. Jotkin ihmiset on vaan niin rikki. Se surettaa mua aivan suunnattoman paljon.

Kun mulla oli vastaava hetki yläasteikäisenä, mulla oli aivan loistava ystävä sekä oma äiti, jotka keksivät laittaa stopin sille. Tämä mun ystävä on n. 10 vuotta mua vanhempi, oli silloin yhden pojan äiti. Oli sairastanut anoreksiaa, ollut laitoshoidossa, mutta selvinnyt siitä ja nykyään on kolmen lapsen äiti. Äiti oli huolissaan (kuten myös kouluterveydenhoitaja) mun painon laskusta (kai se nyt laskee, kun ei syö mitään). Yhdessä juonivat niin, että kävin melkein vuoden joka viikko "hoitamassa" tätä ystävän lasta. Vaikka ystävä olikin kotona... Jossain vaiheessa tää ystävä antoi mulle sairaus aikaisen päiväkirjansa luettavaksi ja se viimeistään avas silmät. En halua olla niin sairas, en halua joutua pakkosyötettäväksi. Jotenkin vaan aloin taas syömään ja tajusin, ettei ole sen arvoista olla kaikista hoikin.

Niin toivoisin, että jokaisella näistä rikkinäisistä ihmisistä, joiden sairaudesta luen, olisi tällainen ystävä. Joka voisi auttaa näkemään, voisi kertoa että kaikki voi kääntyä parhain päin.

Menipä nyt vakavaksi. Tällaisia tänään...

Let´s go before it´s too late!

Jonkinnäköistä nuoruuden viimeisiä hetkiä (ainakin mr S:n mielestä) siis elellään. Meidän suunniteltu Euroopan kierros on sen mielestä pakko tehdä ennen kun on liian vanha. Pöh, puhukoon vaan omasta puolestaan. Mä oon vielä ihan nuori, voin tehä ihan mitä vaan vielä vaikka kuinka kauan.

Paitsi... piti mr S:n pikkuveljeltä eilen kysyä, että missä ihmiset käy nykyiseltään baarissa. Kun ite oon niin jumahtanut näköjään tuonne DTM:n puolelle. Mutta sieltä tulikin sitten monta hyvää ehdotusta. Ollaan duuniporukan kanssa perjantaina lähdössä vähän viihteelle. Ainut huono puoli on se, että me ollaan lauantaina aamusta lähdössä moottoripyöräilemään... No, voihan siinä kyydissä yrittää nukkua.

Nyt pitää ilmeisesti tehdä töitä välillä, että voi väittää tehneensä jotain joskus ;)

kutituskisa

eilen illalla tuli mieleen yhtä ohjelmaa katsoessa, että joskus pienenä kavereiden kanssa pidettiin kutituskisoja. Se, kumpi ensin luovutti, pyysi lopettamaan, oli hävinnyt. Kikatettiin vedet silmissä ja välillä melkein pissat housussa mutta ei voinut antaa periksi ennen kun oli ihan vihoviimeinen pakko.

Mä en enää kutise =( tekeeköhän joku aikuisuusjuttu moisen? Mr S yritti kutittaa, mutta ei se vaan toiminut. Mr S:n sain kyllä kutisemaan, mutta eihän sitä voi aikuiseksi väittää parhaalla tahdollakaan ;)

Mä olen aika tolkuttoman väsynyt, nukuin melkein kahdeksaan asti aamulla. En tykkää, kun nyt pitää olla töissä yli viiteen. Haluisin tulla ajoissa, niin pääsis lähtemään ajoissa. Mutta kun taas pääsin nukkumaan vasta puolenyön aikoihin. Vaikeeta pitää omasta unirytmistään kiinni, kun toinen on ihan ilta/yökukkuja. Pitää vaan mennä ajoissa nukkumaan, välittämättä siitä toisesta....

korvapuusteja

mr S teki aamulla. Hitto että sen pitää aina liiotella. Normaali ihminen tekee korkeintaan puolen litran taikinan, mutta ei mun mr S. Se perusti aamusta tänne pikku leipomon ja teki kuin liukuhihnalta noita pullia, jotka nyt nököttää pöydällä, kutsuen mua syömään... Vetäsin jo pari, oli niin hyviä. Mutta kun tää mun painonhallinta -minä ja herkuttelija -minä ei oikein tahdo löytää nyt tasapainoa. Tekis mieli ahtaa noi kaikki suuhunsa, mutta sitten taas... Paino oli tänä aamuna 71,9kg. Joten toisaalta vähän tiputusta on tapahtunut, enkä haluais pilata tätä suuntaa vetämällä urakalla pullaa. Ehkä kaks tälle päivälle saa riittää, huomenna on päivä uus=)

Eilen oli omituinen päivä. Käytiin siivoomassa mr S:n pikkukämppä, kun se sai vihdoin vuokralaisen siihen. Ei olis tehnyt kovin hyvää meidän taloudelle jos se ois vielä kovin kauan ollut tyhjillään. Kämpältä vietiin vielä jotain romuja mr S:n pikkuveljelle ja kavereille. Onneks meillä on toi kätevä farkku, mahtuu kuljettamaan paljon romua. Ja sitähän me tehdään. En ymmärrä, mistä kaikki se tavara tuleekaan, jota me liikutellaan edestakas.

Romukeikan jälkeen käytiin palauttamassa vaatteita yhelle kaverille, oli unohtunut vapusta mr S:n reppuun. Tää kaveri ei ollut kotona, työnnettiin postiluukusta vaatteet. Jotenkin omituisesti tällä reissulla sain myös tietää, että yksi toinen kaverini on raskaana (taas). Niille on tulossa lokakuussa kolmas lapsi. Musta on niin hurjaa, että mun kavereilla voi olla jo niin paljon lapsia.

Illalla mentiin vielä siskon luokse, pelailtiin, juotiin limua, syötiin pahoja karkkeja, naurettiin. Oli ihanan rento ilta. Sai nauraa ihan vedet silmissä. Mun isosiskot on alkaneet keräämään meidän isän sanontoja, jotta voidaan sitten sen hautajaisissa niitä muistella. Ei sillä, että isän hautajaiset olis vielä lähelläkään (toivottavasti ainakaan) mutta sillä on jotain niin lentäviä lauseita, jotka on vaan pakko laittaa muistiin, että ne voi siirtää vaikka sitten tuleville polville.

Niitä naureskeltiin ja muutama uusikin muistui mieleen. (tilulilu, pokasaha)

Kun ajettiin kotia kohden keskellä yötä, alkoi mr S taas ahdistelemaan mua kesäloman suhteen. Että mitä tehdään. En oikein oo varma, mitä tapahtui. Koska kun tultiin kotiin, niin kateltiin yhdessä netistä pikkubusseja. Jotenkin se niin sopis kuvioon. Jos päätetään lähteä kiertelemään eurooppaa, niin pakkohan sitä on vaihtaa auto vähän isompaan. Mä välillä vaan mietin, että kumpikohan meistä on hullumpi. Mr S, joka keksii nää kaikki hulluudet, vai mä, joka iloisesti komppaan mukana???

Niin, tänään oli tosiaan äitienpäivä. Käytiin siskonperheen ja äidin ja siskonpojan kanssa syömässä, jälkkärille tultiin tähän meille (ei sillä, kyllähän me jo ravintolassa syötiin yhet jälkkärit, mutta siis jälkkärin jälkkärille). Improvisoin tosi nopeesti äidille suklaarasian, kun ei oikein ollut muuta lahjaa... Onneksi tuolla oli vielä jemmassa pari suklaarasiaa, ja onneksi salmiakkisuklaa on äidin lempparia.

uusi pää

heräsin tänään ihanasta unesta, jossa makoilin rannalla, mua palveltiin, söin suklaakonvehteja... ulkona satoi, heräsin kai siihen ääneen joka tulee, kun pisarat lyö ikkunaan.

Kävin äsken parturissa, tukkaa lähti varmaan puoli kiloa ja nyt on paljon kevyempi pää=) ja myös vaihteeks oon blondi=)=)=)