Mr S rutisti eilen illalla lujaa. Tokaisi, ettei halua olla sinkku ja rakastaa yli kaiken. Pari kaveria tässä lähiaikoina (miespuolista siis) sinkkuuntuneet ja niiden touhua katsellessaan päätynyt siihen, että tässä on hyvä olla. Eipä siinä, ihan hyvä niin. Vaikka me huudetaan ja tapellaan sanallisesti välillä kovastikin, on sitä rakkauttakin lähes joka päivään riittänyt ja paljon. Sitä on niin vaikea miettiä, mikä olisi se tilanne, joka johtaisi sinkkuuteen. Kun nyt on hyvin ja asiat rullaa. Ei me silti vaaleanpunaiset lasit silmillä kuljeta... Tilastotieteilijänä mr S on hyvinkin usein muistanut mainita, että tilastollisesti minulla on keskimääräistä suurempi todennäköisyys erota, koska olen ollut aiemminkin naimisissa.
Siitä aiemmasta naimisissaolosta puheen ollen. Kävin taas vaihteeksi kurkkimassa exän fb-sivua. Joku saisi kyllä multa estää moisen touhun. Kun ajatukset alkoi pyörimään ihan tyhmiä ratoja. En osaa edes selittää, jotain niin vain naisen aivoilla ymmärrettävää, itsesääliä ja -syytöksiä. Olinko mä niin hirveä kun se väitti? Aiheutinko itse kaikki asiat? Miksen voinut toimia eri tavalla eron aikoihin? Miksi mä oon läski ja se on hoikka? Miten voin vieläkin ajatella ajoittain kaikkia niin tyhmiä juttuja? Erosta kuitenkin kohta kymmenen vuotta! Oon ollut mr S:n kanssa yhdessä jo kauemmin kuin exän kanssa.
Meillä on ensi kuussa muuten 4. hääpäivä. Liittyykö tää ihme olotila siihen jotenkin? Kun exän kanssa neljä vuotta oltiin tosiaan naimisissa ja sitten kosahti ja kunnolla. Pelkäänkö jotenkin sitä mr S:nkin kanssa? Ihan pimeetä. En oo kuukausiin, varmaankaan yli puoleen vuoteen suonut ajatustakaan sille ihmiselle (viimeksi kun tein stalkkauskierroksen, ei hetkauttanut yhtään ja olin niin tyytyväinen siihen, että se ihminen ei enää pysty mua liikuttamaan) ja nyt sitten tällainen reaktio. En ymmärrä.
Pientä levottomuutta muuten ilmassa. Autonvaihto kuumottaisi, ehkä asuntojakin katsellaan silleen sivusilmällä. Joku pikku projekti pitäis keksiä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti