melkein jo kerkesin intopinkeytyä eilisestä kämpästä (hieman nihkeähkön alun jälkeen), kunnes mr S palautti mut taas maan pinnalle. Miksi pitää olla järkeviä ihmisiä, jotka järkeilee? Miksei vois vaan mennä fiiliksellä, tunteella? Mä alan luopua toivosta, että me ikinä löydettäisiin yhtään mitään. Tonttia, taloa, kämppää... Kun pitää olla niin pirun järkevä ja miettiä asioita. Mun mielestä liikaa.
Me ollaan tuomittu asumaan lopun ikäämme Espoon Leppävaarassa, hyök! Mutta tän epätoivon perusteella ei kuulemma ole fiksua ostaa riemusta kiljuen ensimmäistä (tai kolmattatoista) kämppää/tonttia, joka tulee vastaan. Plääh, sanon minä. Kohta alan tehdä ultimatumeita. Dead lineja. Haluun jo muuttaa, ja taidan oikeesti olla vähän epätoivoinen. Tämänhetkinen koti ei tunnu oikeelta. Kaikki huonekalut on koko ajan tiellä, väärässä paikassa, väärän värisiä, seiniltä puuttuu jotain tai niillä on jotain liikaa. Epämukavuutta.
Se siitä valitusvirrestä, viikonlopun suunnitelmiin: la ja su ilmaista ruokaa (la anoppi betalar, su pappa betalar!) toki tiedän, ettei ole olemassa ilmaista lounasta, mutta enpä usko, että läheisten seura on liian kova hinta maksettavaksi. Kysytään sunnuntaina uudestaan;)
Myös: käytiin eilen lenkillä, oli mukavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti