lapset nukkuu, mr S on työreissulla. Olen viettänyt luvattoman kauan selaillen netistä kaikkea turhaa. Oikeasti pitäisi nukkua.
Pikkusisko oli ja meni, M:n nimibileet samoin. Pientä draamaa taas vaihteeksi, yksi siskoista perheineen päätti jostain loukkaantua ja poistua kesken bileiden. Eipä oo tullut sen koommin tämän siskon kanssa juteltua.
Mr S:llä alkaa keskiviikkona isyysloma, kaksi viikkoa. Yksi viikko tästä käytetään lämpöisessä. Varattiin reissu Dubaihin. Tai siis jonnekin sinnepäin, muutama yö keskellä aavikkoa jossain resortissa ja pari yötä sitten Dubaissa ihmettelemässä. Auto tietenkin käytössä, ettei vaan pääse olemaan paikoillaan hetkeäkään... Ihan vaan pikkasen ahdistaa ajatus U:n ja M:n kanssa seitsemän tunnin lentomatkasta.
U tänään päivällispöydässä: "Me rakennetaan isin kanssa uusi talo meille." minä jotain hymisen, taitaa mr S aivopestä U:ta ajatukseen uudesta talosta ja rakentamisesta ylipäätään. "Siihen ei tule ollenkaan kattoa! Se on sellainen... avo... avotalo!" Arvelen, että moisessa saattaa tulla vähän kylmä, mitä jos sataa? "Täällä Suomessa ei kyllä sada." Muistutan lumentulon mahdollisuudesta. "Ei kyllä luntakaan sada täällä. Ja jos tulee kylmä, niin voi laittaa pitkähihaisen paidan päälle." Että avotaloa odotellessa.
U on innoissaan lumesta, hiukka liian innoissaan. Sai sitten pikkusisko elämänsä ensimmäisen lumipesun jo, en ehtinyt kissaa sanoa kun jo oli lunta vauvan naama täynnä. Kamala kohtalo tuo pikkusiskona olo.
Sain joululahjaksi kolme kirjaa (ja paljon kaikkea muuta kivaa, mm. leffalipun ja hotelliyön ihan itekseni) ja yksi vasta luettuna. Normaalisti olisin joutunut säästelemään kirjoja, ettei joulupäivänä olisi jo kaikki luettuna. Joten nyt taidankin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja mennä hetkeksi lukemaan.
maanantai 11. tammikuuta 2016
maanantai 21. joulukuuta 2015
Pari pikaista
- pikkusiskolisko tuli yllärinä Suomeen jouluksi! JEEEEE!!!
- pikkuvauvan kakan hajusta tulee mieleen voipopcorn. Tän olin jo unohtanut
- joulustressi yllätti, vaikkei pitäisi olla mitään kummallisempaa tekemistä (mr S unohti mainita, että U aloitti joululoman jo perjantaina. Onneksi olin säästänyt tälle viikolle kaikki lahjatouhut...)
- sunnuntaiaamuna keittelin riisipuuroa. U tuli viereen katselemaan ja kannustamaan: "älä lannistu mamma, se on jo ihan kohta liisi-liisi-puuloa!" En lannistunut :D
- U tänään: "Elefantti olis kyllä tosi kiva." minä: "Mitä sä elefantilla tekisit?" U: "Ratsastaisin. Voitaisiinko metsästää joku kerta elefantti?" Tässä kohtaa mulla petti pokka ja käskin mennä isiltä kysymään mahdollisuutta elefantinmetsästykseen. U:lla vähän äänensävy muuttui, kun isi kertoi, että metsästys tarkoittaa sitä, että elefantti tapetaan ja syödään. Tuli suru pienelle ja sanoi, että sitten elefanttiin sattuu. Ei halunnutkaan metsästää elefanttia. Onneksi. Mutta edelleen ilmeisesti ratsastus elefantilla kiinnostaisi...
- namivauva manna-monna on osoittautunut melko mukavaksi vauvaksi. Temperamenttiseksi, mutta kuitenkin melko sopeutuvaksi yksilöksi. Jos nyt jo pystyy sanomaan n. puolen tunnin tarkkuudella yölliset syöttöajat (joita on kaksi yössä), niin ei varmaan kannata paljon valittaa.
- jälkitarkastuksessa käyty ja käsky lantionpohjanlihastreeneihin saatu, muuten kaikki ilmeisesti ok.
- pikkuvauvan kakan hajusta tulee mieleen voipopcorn. Tän olin jo unohtanut
- joulustressi yllätti, vaikkei pitäisi olla mitään kummallisempaa tekemistä (mr S unohti mainita, että U aloitti joululoman jo perjantaina. Onneksi olin säästänyt tälle viikolle kaikki lahjatouhut...)
- sunnuntaiaamuna keittelin riisipuuroa. U tuli viereen katselemaan ja kannustamaan: "älä lannistu mamma, se on jo ihan kohta liisi-liisi-puuloa!" En lannistunut :D
- U tänään: "Elefantti olis kyllä tosi kiva." minä: "Mitä sä elefantilla tekisit?" U: "Ratsastaisin. Voitaisiinko metsästää joku kerta elefantti?" Tässä kohtaa mulla petti pokka ja käskin mennä isiltä kysymään mahdollisuutta elefantinmetsästykseen. U:lla vähän äänensävy muuttui, kun isi kertoi, että metsästys tarkoittaa sitä, että elefantti tapetaan ja syödään. Tuli suru pienelle ja sanoi, että sitten elefanttiin sattuu. Ei halunnutkaan metsästää elefanttia. Onneksi. Mutta edelleen ilmeisesti ratsastus elefantilla kiinnostaisi...
- namivauva manna-monna on osoittautunut melko mukavaksi vauvaksi. Temperamenttiseksi, mutta kuitenkin melko sopeutuvaksi yksilöksi. Jos nyt jo pystyy sanomaan n. puolen tunnin tarkkuudella yölliset syöttöajat (joita on kaksi yössä), niin ei varmaan kannata paljon valittaa.
- jälkitarkastuksessa käyty ja käsky lantionpohjanlihastreeneihin saatu, muuten kaikki ilmeisesti ok.
tiistai 8. joulukuuta 2015
Vaaleanpunaista hattara-höttö-vauvakuplaa
toi sitten tyttö pikkaisen erilaisen hormonikoktailin tullessaan kuin isoveljensä. Voisin vain tuijotella sitä kun se nukkuu, syö, kakkaa tai karjuu. Silmät ihan sydäminä. Melko outo, sekava, pelottavakin olotila, mutta niin ihana. Tavallaan tajuan olevani aivan eri ihminen kuin oikeasti olen, mutta silti nautin tästä hetkestä. Tai no, ehkä en niin kamalasti juuri tästä hetkestä (yöherätyksen ja imetyksen jälkeen hirveä nälkä --> kaapille suklaahirviöksi kun ei jaksa leipääkään alkaa väsäämään --> ei enää nukuta niin kauheasti --> huomenna väsyttää aivan jumalattoman paljon) mutta tästä vauva-ajasta. Niin paljon, että pitänee varoa, ettei kohta ole suurperheellinen ;)
Iski vasta tajuntaan, että nythän on jo joulukuu. Mihinkähän tämä vuosi taas katosi? Miksi päivät ja vuodet hujahtaa ohi, tuntien usein madellessa liiankin hitaasti? Askartelin eilen joulukortteja, toivottavasti viime jouluinen kortittomuus jäi viimeiseksi laatuaan. On vaan niin ihana saada postitse kortteja, joten oletan muidenkin siitä fiiliksestä nauttivan. Joten tänä vuonna taas ilahduttaa mun askartelut lähipiiriä (voin aina väittää U:n olleen mukana askarteluissa, osa korteista näyttää hieman kolmevuotiaan tekeleiltä :D).
Viime lauantaina oli mr S:n lapsuudenkaverin nelikymppiset. Juurihan me juhlittiin sen kolmekymppisiä Punavuoressa. Nyt ollaan niin keskiluokkaisia, keski-ikäisiä espoolaisia kaikki, että vähän jopa hirvittää. Milloin alkaa se kapinavaihe? Keski-iän kriisit ja niiden tuomat ilmiöt? Toivottavasti meidän lähipiiri säästyisi niiltä pahimmilta, sen verran hyvä porukka on kasassa. Ruuhkavuosien tiimellyksessä kaikki, silti nähdään myös aikuisten kesken säännöllisen epäsäännöllisesti ja nautitaan välillä siitä, ettei aina tarvitse olla niin aikuinen ja niin vanhempi.
Bileet meni hyvin, mulla ymmärrettävistä syistä hieman nopeampi poistuminen kuin muilla. Anoppikin oli selviytynyt vauvan kanssa sen muutaman tunnin, mutta ehkä ei ihan heti pyydetä uudelleen - sen verran vaikutti olevan stressaantunut siitä, ettei oikein osannut vauvaa lukea (jostain syystä se ihminen ei tajua vauvojen tarvitsevan syliä). Mr S könysi kotiin melko hyvissä ajoin myös, puoli neljän aikaan taisi olla kotosalla. Kova oli dagen efter herralla ja raukka joutui palaveeraamaan puhelimitse puoli sunnuntaipäivää. Ja minä raukka yritin pitää lapsosia hiljaisena ja poissa mr S:n palaveria häiriköimästä koko ajan. Oli vähän rankkaa.
Josko nyt palaisi hetkeksi sänkyyn herätäkseen hetken päästä joko syöttämään Ämmää tai U:n huuteluihin. Mikäköhän siinäkin on, että U ei IKINÄ huuda isiä herättyään. Aina vaan mammaa. Taitaa U tietää, että saisi melko pitkään huudella ennen kuin saisi mitään vastausta. Toivon vaan, että Ämmäkin olisi edes hieman aamuvirkku kuten mekin U:n kanssa, että saisin edes iltaisin välillä nukkua. (Ehkä jotain pientä syömistä (lue: suklaata) vielä ennen aamuyön torkkuja ;))
Iski vasta tajuntaan, että nythän on jo joulukuu. Mihinkähän tämä vuosi taas katosi? Miksi päivät ja vuodet hujahtaa ohi, tuntien usein madellessa liiankin hitaasti? Askartelin eilen joulukortteja, toivottavasti viime jouluinen kortittomuus jäi viimeiseksi laatuaan. On vaan niin ihana saada postitse kortteja, joten oletan muidenkin siitä fiiliksestä nauttivan. Joten tänä vuonna taas ilahduttaa mun askartelut lähipiiriä (voin aina väittää U:n olleen mukana askarteluissa, osa korteista näyttää hieman kolmevuotiaan tekeleiltä :D).
Viime lauantaina oli mr S:n lapsuudenkaverin nelikymppiset. Juurihan me juhlittiin sen kolmekymppisiä Punavuoressa. Nyt ollaan niin keskiluokkaisia, keski-ikäisiä espoolaisia kaikki, että vähän jopa hirvittää. Milloin alkaa se kapinavaihe? Keski-iän kriisit ja niiden tuomat ilmiöt? Toivottavasti meidän lähipiiri säästyisi niiltä pahimmilta, sen verran hyvä porukka on kasassa. Ruuhkavuosien tiimellyksessä kaikki, silti nähdään myös aikuisten kesken säännöllisen epäsäännöllisesti ja nautitaan välillä siitä, ettei aina tarvitse olla niin aikuinen ja niin vanhempi.
Bileet meni hyvin, mulla ymmärrettävistä syistä hieman nopeampi poistuminen kuin muilla. Anoppikin oli selviytynyt vauvan kanssa sen muutaman tunnin, mutta ehkä ei ihan heti pyydetä uudelleen - sen verran vaikutti olevan stressaantunut siitä, ettei oikein osannut vauvaa lukea (jostain syystä se ihminen ei tajua vauvojen tarvitsevan syliä). Mr S könysi kotiin melko hyvissä ajoin myös, puoli neljän aikaan taisi olla kotosalla. Kova oli dagen efter herralla ja raukka joutui palaveeraamaan puhelimitse puoli sunnuntaipäivää. Ja minä raukka yritin pitää lapsosia hiljaisena ja poissa mr S:n palaveria häiriköimästä koko ajan. Oli vähän rankkaa.
Josko nyt palaisi hetkeksi sänkyyn herätäkseen hetken päästä joko syöttämään Ämmää tai U:n huuteluihin. Mikäköhän siinäkin on, että U ei IKINÄ huuda isiä herättyään. Aina vaan mammaa. Taitaa U tietää, että saisi melko pitkään huudella ennen kuin saisi mitään vastausta. Toivon vaan, että Ämmäkin olisi edes hieman aamuvirkku kuten mekin U:n kanssa, että saisin edes iltaisin välillä nukkua. (Ehkä jotain pientä syömistä (lue: suklaata) vielä ennen aamuyön torkkuja ;))
keskiviikko 2. joulukuuta 2015
Joulunodotuksen aarteita
On tämä kirjoittelutahti hieman hyytynyt viime aikoina... Mitäpä siihen muuta voi todeta, kuin että elämä vie aikansa. Ei siitä ehdi tarinoita niin kirjoittelemaan. Silti haluan jatkaa tätä, että jää edes jonkinlaista päiväkirjaa / muistijälkeä itselleni tästä elämänvaiheesta.
Aika on mennyt Ämmän tuijottamiseen (nimi on päätetty, U:n pikkusisko on Mona, todennäköisesti täällä blogissa Ämmä tai M. Katsotaan kumpi on luontevampaa kirjoittaa) ja U:n kanssa touhuamiseen. Mr S:n kanssa ollaan jo (taas) yksi isompi kehityskeskustelu käyty ja sovittu. Hänen mielestään vietin liian pitkän 'babymoonin', mutta lisäaikaa vaadittuani en sitä sitten edes käyttänyt loppuun. Nyt on herkkä balanssi kaikkien mun rakkaiden välillä, toivottavasti pystyn kaikille tasaisesti antamaan aikaa, rakkautta ja syliä.
Meillä oli mr S:n kanssa 27.11. vuosipäivä. Yksitoista vuotta ollaan hengattu yhdessä. Käytiin syömässä, juotiin vähän viiniä (ja shampanjaa allekirjoittaneelle) ja vihdoin saatiin päätettyä pikkuisen nimi. Keskusteltiin myös muista asioista kuin lapsosista ja oltiin pariskuntana. Melko ihanaa ja olo oli aika normaali. Lapsia vahti kaksi mun siskoista ja olivat hivenen pettyneitä, kun jo ennen puoltayötä hipsittiin kotiin. Vaikka oltiin vain pari hassua tuntia kahdestaan, jo se antoi toivoa siitä, että kyllä me tästä ajasta ja ruuhkavuosista selvitään. Kunhan vaan muistetaan ottaa se aika kahdestaan.
Ensimmäisenä adventtina koristelin meille joulun. Kuusikin on jo tönöttämässä olohuoneessa. U huudahtikin maanantaiaamuna olohuoneessa silmät loistaen, että joku on tehnyt meille tänne aivan uuden huoneen! Se on niin maailman ihanin ja raivostuttavin kolmevuotiainen pojankoltiainen!
Mun koristellessa mr S oli ulkona tuulessa ja tuiskussa laittamassa jouluvaloja. Tänä vuonna ei tullut lisävaloja, mutta mr S:llä on ilmeisesti suunnitelmissa vielä lisätä yksi pikku twisti tähän valoshowhun. Kunhan ehtii. Ensi vuonna hyvissä ajoin pitänee alkaa neuvottelut valojen maahantuojan kanssa jonkinlaisesta mahdollisesta sponsoroinnista. Tämä talo kun alkaa olemaan jo melko tunnettu noiden valojensa takia. Niin siis jos vielä tässä asutaan... Tonttien hakua pikkuhiljaa näköpiirissä.
Mr S ja U kävi eilen kaupassa kun olen leipomassa lauantaiksi kakkua ja joitain juttuja puuttui. Olivat samalla ostaneet mulle joulukalenterin <3 .="" aarteita.="" aarteita="" ja="" joulukalenteriin="" joulupukki="" koska="" lahjoja="" p="" tontut="" tuo="" tuovat="" u:n="" vaan="">
Niin ja se joulupukki on siellä nenätunturilla ja se tuo kaikille lapsille kilttejä lahjoja!
Nyt taitaa ensimmäinen kakkupohja olla valmis, leipomishommat jatkukoon siis!
(Ämmä nukkuu, levottoman yön ja aamun jäljiltä nukahti vihdoin. Munkin pitäisi nukkua, mutta kun lupasin tämän kakkujutun hoitaa... Mr S taitaa laittaa itselleen sängyn yläkertaan, että saisi jokusen yön nukkua rauhassa. Raukka on aivan sekaisin väsymyksestä, kun Ämmä ei olekaan aivan samanlainen nukkuja kuin U. Toivottavasti helpottaa ja päästään rytmiin ja yöuniin kiinni mahdollisimman pian, että voidaan nukkua mr S:n kanssa samassa sängyssä.)
Aika on mennyt Ämmän tuijottamiseen (nimi on päätetty, U:n pikkusisko on Mona, todennäköisesti täällä blogissa Ämmä tai M. Katsotaan kumpi on luontevampaa kirjoittaa) ja U:n kanssa touhuamiseen. Mr S:n kanssa ollaan jo (taas) yksi isompi kehityskeskustelu käyty ja sovittu. Hänen mielestään vietin liian pitkän 'babymoonin', mutta lisäaikaa vaadittuani en sitä sitten edes käyttänyt loppuun. Nyt on herkkä balanssi kaikkien mun rakkaiden välillä, toivottavasti pystyn kaikille tasaisesti antamaan aikaa, rakkautta ja syliä.
Meillä oli mr S:n kanssa 27.11. vuosipäivä. Yksitoista vuotta ollaan hengattu yhdessä. Käytiin syömässä, juotiin vähän viiniä (ja shampanjaa allekirjoittaneelle) ja vihdoin saatiin päätettyä pikkuisen nimi. Keskusteltiin myös muista asioista kuin lapsosista ja oltiin pariskuntana. Melko ihanaa ja olo oli aika normaali. Lapsia vahti kaksi mun siskoista ja olivat hivenen pettyneitä, kun jo ennen puoltayötä hipsittiin kotiin. Vaikka oltiin vain pari hassua tuntia kahdestaan, jo se antoi toivoa siitä, että kyllä me tästä ajasta ja ruuhkavuosista selvitään. Kunhan vaan muistetaan ottaa se aika kahdestaan.
Ensimmäisenä adventtina koristelin meille joulun. Kuusikin on jo tönöttämässä olohuoneessa. U huudahtikin maanantaiaamuna olohuoneessa silmät loistaen, että joku on tehnyt meille tänne aivan uuden huoneen! Se on niin maailman ihanin ja raivostuttavin kolmevuotiainen pojankoltiainen!
Mun koristellessa mr S oli ulkona tuulessa ja tuiskussa laittamassa jouluvaloja. Tänä vuonna ei tullut lisävaloja, mutta mr S:llä on ilmeisesti suunnitelmissa vielä lisätä yksi pikku twisti tähän valoshowhun. Kunhan ehtii. Ensi vuonna hyvissä ajoin pitänee alkaa neuvottelut valojen maahantuojan kanssa jonkinlaisesta mahdollisesta sponsoroinnista. Tämä talo kun alkaa olemaan jo melko tunnettu noiden valojensa takia. Niin siis jos vielä tässä asutaan... Tonttien hakua pikkuhiljaa näköpiirissä.
Mr S ja U kävi eilen kaupassa kun olen leipomassa lauantaiksi kakkua ja joitain juttuja puuttui. Olivat samalla ostaneet mulle joulukalenterin <3 .="" aarteita.="" aarteita="" ja="" joulukalenteriin="" joulupukki="" koska="" lahjoja="" p="" tontut="" tuo="" tuovat="" u:n="" vaan="">
Niin ja se joulupukki on siellä nenätunturilla ja se tuo kaikille lapsille kilttejä lahjoja!
Nyt taitaa ensimmäinen kakkupohja olla valmis, leipomishommat jatkukoon siis!
(Ämmä nukkuu, levottoman yön ja aamun jäljiltä nukahti vihdoin. Munkin pitäisi nukkua, mutta kun lupasin tämän kakkujutun hoitaa... Mr S taitaa laittaa itselleen sängyn yläkertaan, että saisi jokusen yön nukkua rauhassa. Raukka on aivan sekaisin väsymyksestä, kun Ämmä ei olekaan aivan samanlainen nukkuja kuin U. Toivottavasti helpottaa ja päästään rytmiin ja yöuniin kiinni mahdollisimman pian, että voidaan nukkua mr S:n kanssa samassa sängyssä.)
torstai 19. marraskuuta 2015
3.11. eli synnytyskertomus
Halloween-bileet saatiin kunnialla vietettyä. Rauhaisaa menoa, mutta oikein mukavaa. Mr S kömpi viereen vasta puoli kuusi aamulla, joten olipa hyvä, että Namivauva antoi vielä sunnuntain-maanantain välisen yön odotuttaa itseään.
Maanantaina mentiin nukkumaan suht ajoissa. Olin juuri vaipumassa uneen, kun mr S alkoi halailemaan ja paijailemaan. Olotila viimeisillään raskaana ei ollut sellainen, että olisin moisia hellyydenosoituksia kaivannut, joten hieman kärttyisästi käskin lopettamaan moisen. Tietenkin heräsin 'kunnolla' joten puhelin kouraan. Kurkkasin facebookin, twitterin, selailin muuten vaan nettiä... Viimeiseksi katsoin vielä yhtä keskustelupalstaa, jota seurailen aktiivisesti. Siellä olin hieman valittanut sitä, että olotila on tuskainen ja saisi vauva tulla jo. Olin saanut vastauksen, että ehkä jo ensi yönä?!... Hieman hymyillen ja salaa toivoen hymähdin ja laskin puhelimen yöpöydälle. Ei siitä tainnut mennä montaakaan minuuttia, kun tavallaan kuulin ja tunsin 'poksahduksen' vatsasta. Kello oli tässä vaiheessa 00.20. Samantien tajusin, että nyt pitää pompata ylös. Ketterästi kuin vuorikauris (oikeasti siihen kokoon nähden salamannopeudella) ehdin juuri vessanpöntön eteen, kun hulahti oikein kunnolla. Mutta sänkyyn ei tullut pisaraakaan, muutama tippa oli vain lattialla matkalla vessaan. Hyvä minä ja siisteysintoni!
Taisin hihitellä / naureskella mennessäni, mr S vähän kärttynä kyseli, että mikä ihme nyt naurattaa. Niin siis hihkaisin noustessani jotain sinnepäin, että "nyt meni muuten vedet!". Vessanpöntöllä istuskelin hetken, mutta ei tullut juuri enempää vettä sillä hetkellä, niin huuhtelin pikkarit ja laitoin ne pesukoneeseen. Taisin laittaa myös muutakin pyykkiä siinä joutessani... Tätä iloa kesti ehkä muutama minuutti, menin takaisin pöntölle ja sitten alkoi supistukset. Todella kivuliaat supistukset ja eipä niissä juuri väliä ollut. Tokaisin mr S:lle, että saa hälyttää anopin yökylään samantien. Mr S soitti anopille ja melkein heti perään sairaalaan. Kyselivät Jorvissa, että kuinka usein supistuksia tulee. Siinä vaiheessa koko ajan. Ei juuri ollut väliä, ehkä muutaman minuutin ehti hengähtää ja sitten taas alkoi. Vietin pöntöllä koko ajan, koska vettä tuli tasaisesti ja myös suoli tyhjeni tehokkaasti siinä aina supistusten välillä...
Sairaalasta käskivät odotella rauhassa kotona parisen tuntia, että soitettaisiin uudestaan sitten kun tuntuisi siltä, että ei enää kotona kestä kipuja. Olin ottanut siis Panadolia, mutta eipä siitä tuntunut olevan juuri apua.
Jossain välissä U:kin heräsi, vaikka yritettiin olla hiljakseen. Yhtäkkiä pikkumies oli siinä vessan ovella ihan unenpöpperössä ja kyseli, että mitä tapahtuu. Yritin olla niin kuin ei sattuisi jumalattoman paljon ja vakuutella, että kaikki on hyvin. Onneksi mr S sai U:n takaisin huoneeseensa ja nukahtamaan, ettei tarvinnut siitä huolehtia.
Anoppi tuli jossain vaiheessa ja mr S petasi sohvalle nukkumapaikan. Mä pysyttelin vessassa, mr S avuttomana yritti kysellä, miten voisi auttaa. Toi vettä ja vähän toivottomana katseli, miten kipeänä olin.
Yritin myös, josko kuuma suihku auttaisi. Juu ei auttanut, ei. Tai no, auttoi sen verran, että tuli jumalattoman paha olo ja tyhjeni vatsa sitten toistakin kautta. Sairaalasta olivat sanoneet, että olisi hyvä yrittää levätä. Yritin laittaa pitkäkseni sänkyyn, mutta ehkä minuutin olin siinä ja takaisin pöntölle. Mikäköhän siinäkin oli, että pöntöllä oli paras olla? Laitoin muuten siinä melkein samantien alkuvaiheessa viestiä perhe-Whatsappissa, että nyt meni vedet ja supistuksetkin alkoi. Siskot ja äiti oli sitten koko yön suurin piirtein valvoneet, raukat. Saivat jännittää vielä jonkin aikaa.
Kolmen pintaan (sinnittelin käskystä melkein sen kaksi tuntia kotosalla) sanoin mr S:lle, että nyt tarvitsisi jotain vähän kovempaa troppia kuin Panadolia. Mr S soitti Jorviin. Siellä sattui vastaamaan kaverin äiti, joka ystävällisesti antoi luvan tulla synnärille. Jos ei muuten, niin saamaan ainakin vähän jotain tujumpaa lääkitystä.
Lähdettiin kohti Jorvia. Olipa muuten pitkä automatka, vaikka se ihan lähellä onkin. Ei ollut kivaa ja pomput oli inhottavia. Ilmoittauduin ja jäin odottelemaan kätilöä (ja mr S:ää, joka kävi parkkeeraamassa auton). Kätilö katsoi mua ja tokaisi, että nyt taitaa olla jo ihan oikeasti tosi kyseessä. Mentiin tutkimushuoneeseen ja siellä vierähti tovi. En ilmeisesti ollut vielä kovin paljon auki, mutta sairaalavaatteet sain ja sitten mentiinkin synnytyssaliin.
Salissa kätilö ehdotti, että olisin sellaisen jumppapallon päällä, rouskuttelisin ilokaasua kipuihin ja sitä rataa. Taisin sen verran pyöräyttää silmiä, että jumppapallo unohdettiin. Vatsan päällä oli pari anturia, jotka ahdisti suunnattomasti. Onneksi kätilö tajusi, että sen vauvan sydänäänianturin voisi jo laittaa vauvan päähän, koska kalvot oli jo puhki. Se hieman helpotti. Ilokaasu myös jeesasi pahimpiin kipuihin, mutta kun ne vaan yltyi, niin kysäisin josko saisin epiduraalin.
Jossain vaiheessa kaverin äitikin tuli käymään moikkaamassa, toi mr S:lle kahvia (hyvä palvelu ;)) ja jutteli mukavia. Oli ihan kiva, sai vähän ajatuksia pois siitä kivusta. Antoi vielä lähtiessään kutomansa Minions -lapaset U:lle lahjaksi annettavaksi! Aivan ihana tyyppi!
Seitsemän pintaan tuli anestesialääkäri laittamaan epiduraalia. Se ei ollut yhtään kivaa. Kaiveli pitkään, lopulta tyrkkäsi aineen. Odoteltiin melko kauan, mutta kivut vaan yltyi. Ei ollut epiduraali toiminut. Osui vissiin millin vinoon tai jotain. Aloin olemaan melko tuskainen, mutta se oli niin inhottava kokemus se epiduraalin laitto, että sanoin, etten välttämättä pysty enää sitä kokemaan. Saivat (onneksi) ylipuhuttua mut, ja laittoivat spinaalin + epiduraalin. Se vihdoin auttoi ja sain hetken 'hengähtää'. Tosin kivut jatkuivat, mutta paljon lievempinä.
Vuorokin vaihtui, meille sattui kätilöopiskelija, joka oli koko ajan siinä meidän huoneessa. Tietenkin oli ihan kokenut kätilö neuvomassa, mutta taisi hoitaa kolmea synnytystä siinä samassa, eli hieman vähemmän näkyi häntä. Eipä siinä, odoteltiin, että kohdunsuu aukeaisi tarpeeksi ja että tulisi ponnistusolo.
Vähän alkoi tuntumaan, että voisi ponnistuttaa niin samantien sain luvan. Kello oli tässä vaiheessa 12.40. Ponnistin. Ja ponnistin. Aina kun vaan tuli supistus, niin ponnistin. Jossain vaiheessa tuli sellainen ei niin helläkätinen kätilö mukaan tilanteeseen ja yritti auttaa työntämällä vatsasta samalla kun ponnistelin. Se oli melko brutaalin tuntuista. Ponnistin niin, että pidin jaloistani kiinni, molemmin puolin sänkyä oli kätilö ja otin heistä tukea myös jaloilla. Aina välillä jonkun käsi oli alapäässä tutkimassa, että missä vaiheessa ollaan, välillä toinen kätilö tosiaan kävi hoitamassa toista synnytystä.
Jorvissa oli myös muuten jokin remontti, aivan järisyttävä piikkauksen ääni kuului salissa säännöllisesti. Pelkäsin välillä, että katto tippuu päälle, kun tärisytti niin paljon!
Jossain vaiheessa huoneessa oli varmaankin kuusi ihmistä. Jälkeenpäin kuulin, että siellä oli parikin lekuria imukupit valmiustilassa. Niitä ei onneksi tarvittu, koska leikkasivat hieman lisää tilaa ja sitten parin ponnistuksen jälkeen pää olikin ulkona! Siitä nostivatkin pikkuisen nähtäväksi ja kysyivät, että kumpis se nyt sitten onkaan. Siinä kiputilassa / ilokaasuissani olin hivenen hämilläni, näin vaan napanuoran siellä vauvan jalkojen välissä, mutta sitten kun vähän nostivat lisää, näin, että tyttöhän se on. Pikkuinen (50 cm 3190 g, mitat otettiin vasta joskus iltapäivästä) syntyi klo 13.41. Tunnin siis tein tehokasta vatsalihastreeniä... Oli kyllä aikamoinen shokki, kun ei tullutkaan Taunoa. Tuli Taunotar! Sain ihan hetken pitää tyttöä rinnan päällä, sitten veivät vauvan pois. Mr S lähti vauvan mukaan viereiseen huoneeseen, kuulemma antoivat ylipaineella ilmaa, että lähti keuhkot toimimaan kunnolla.
Siitä se riemu sitten alkoikin. Jossain vaiheessa jo aiemmin synnytyksen kulkua oli jossakin syvemmällä emättimessä syntynyt repeämä. Sitähän kävi tyyppi jos toinenkin ihmettelemässä ja kokeilemassa. Vähintään neljä, mutta väittäisin jopa kuuden tyypin käyneen kokeilemassa tuota mun värkkiä + tunkemassa sormen mun perseeseen. Ilmeisesti ei ollut mikään tavanomainen repeämä, kun sitä niin päiviteltiin ja mietittiin, miten saataisiin kursittua kasaan. Siihen vielä päälle kun osui vuoronvaihto, niin olihan sitä markkinameininkiä. Väittäisin, että siinä ihmettelyssä + neulomisessa meni vielä ainakin tunti, ellei enemmänkin.
Vihdoin ylimääräiset ihmiset häipyi, vauva tuli pestynä ja kapaloituna syliin. Siinä puuskuttelin ja sulattelin ajatusta tytöstä. Laitettiin viestit perheille (olin aina välillä päivittänyt perheelle Whatsappilla, mutta viime metreillä se tosiaan jäi vähän vähemmälle) ja ihmeteltiin hetki. Saatiin vähän välipalaa ja sitten mr S lähtikin hakemaan U:ta dagiksesta. Mä jäin Namivauvaa ihmettelemään. Siitä kätilö tuli auttamaan vessaan, mutta sen verran oli voimat lopussa, etten omin voimin pysynyt pystyssä. Siirryttiin siis Namivauvan kanssa sängyssä osastolle. Torkuttiin ja ihmeteltiin, odotettiin isoveljeä ja isiä sekä mummoa, taataa, mummia, pappaa, tätejä ja setää käymään.
Onneksi voimat palailivat sen verran, että pääsin omin jaloin vessaan ja sain pissattuakin. Uhkailivat katetroida, jos ei olisi pissaa tullut. Jossain vaiheessa oli puhetta myös lääkekonjakista jonkun hoitsun kanssa, mutta sitäkään en sitten saanut.
Illalla mr S ja U tulivat ihmettelemään pikkusiskoa. Mr S oli ostanut rannekorun mulle, U toi Namivauvalle unipupun ja U sai 'vauvalta' isojen poikien lego -paketin. Hetki oltiin kolmestaan ja sitten mun perhe ja mr S:n äiti ja isäpuoli paukkasi paikalle. Pappa oli leiponut synttärikakun Namivauvalle, sitä sitten herkuteltiin kaikki yhdessä. Kaikki ihastelivat vauvaa, kuinka nätti kuin pikku nukke se olikaan.
Nyt se pikkuinen nukkuu masu täynnä maitoa, munkin pitänee mennä nukkumaan ennen taas seuraavaa syöttöä. Ei ole enää niin pikkuinen, viikossa oli tullut painoa reilu 400 g! On se vaan niin suloinen. Mr S huomautti, että olen viettänyt viimeiset kaksi viikkoa vain tuijotellen sohvalla vauvaa. Toki oon touhunnut myös U:n kanssa, mutta aika paljon aikaa on mennyt siihen vauvan ihailuun.
Mr S oli pari viikkoa vapaalla, mutta nyt on takaisin töissä. Sai pihahommat melkein valmiiksi ja saunarempan tehtyä. Sitten kehtasi vielä kysyä viime sunnuntaina, että jännittääkö mua maanantai, kun 'arki' alkaa toden teolla. Meinasin repiä pelihousuni. Sitä kun ei juuri ollut näkynyt kotosalla muuten kuin remppa / pihahommissa. Mutta se onkin sitten aivan eri tarina.
Kirjoittelin tarinan kahden huonosti nukutun yön jäljiltä neljässä osassa (elämä, vauva ja U vaati huomionsa välistä) joten pahoittelen, mikäli siinä ei vaikuta olevan mitään järkeä. Mutta siinäpä se.
Maanantaina mentiin nukkumaan suht ajoissa. Olin juuri vaipumassa uneen, kun mr S alkoi halailemaan ja paijailemaan. Olotila viimeisillään raskaana ei ollut sellainen, että olisin moisia hellyydenosoituksia kaivannut, joten hieman kärttyisästi käskin lopettamaan moisen. Tietenkin heräsin 'kunnolla' joten puhelin kouraan. Kurkkasin facebookin, twitterin, selailin muuten vaan nettiä... Viimeiseksi katsoin vielä yhtä keskustelupalstaa, jota seurailen aktiivisesti. Siellä olin hieman valittanut sitä, että olotila on tuskainen ja saisi vauva tulla jo. Olin saanut vastauksen, että ehkä jo ensi yönä?!... Hieman hymyillen ja salaa toivoen hymähdin ja laskin puhelimen yöpöydälle. Ei siitä tainnut mennä montaakaan minuuttia, kun tavallaan kuulin ja tunsin 'poksahduksen' vatsasta. Kello oli tässä vaiheessa 00.20. Samantien tajusin, että nyt pitää pompata ylös. Ketterästi kuin vuorikauris (oikeasti siihen kokoon nähden salamannopeudella) ehdin juuri vessanpöntön eteen, kun hulahti oikein kunnolla. Mutta sänkyyn ei tullut pisaraakaan, muutama tippa oli vain lattialla matkalla vessaan. Hyvä minä ja siisteysintoni!
Taisin hihitellä / naureskella mennessäni, mr S vähän kärttynä kyseli, että mikä ihme nyt naurattaa. Niin siis hihkaisin noustessani jotain sinnepäin, että "nyt meni muuten vedet!". Vessanpöntöllä istuskelin hetken, mutta ei tullut juuri enempää vettä sillä hetkellä, niin huuhtelin pikkarit ja laitoin ne pesukoneeseen. Taisin laittaa myös muutakin pyykkiä siinä joutessani... Tätä iloa kesti ehkä muutama minuutti, menin takaisin pöntölle ja sitten alkoi supistukset. Todella kivuliaat supistukset ja eipä niissä juuri väliä ollut. Tokaisin mr S:lle, että saa hälyttää anopin yökylään samantien. Mr S soitti anopille ja melkein heti perään sairaalaan. Kyselivät Jorvissa, että kuinka usein supistuksia tulee. Siinä vaiheessa koko ajan. Ei juuri ollut väliä, ehkä muutaman minuutin ehti hengähtää ja sitten taas alkoi. Vietin pöntöllä koko ajan, koska vettä tuli tasaisesti ja myös suoli tyhjeni tehokkaasti siinä aina supistusten välillä...
Sairaalasta käskivät odotella rauhassa kotona parisen tuntia, että soitettaisiin uudestaan sitten kun tuntuisi siltä, että ei enää kotona kestä kipuja. Olin ottanut siis Panadolia, mutta eipä siitä tuntunut olevan juuri apua.
Jossain välissä U:kin heräsi, vaikka yritettiin olla hiljakseen. Yhtäkkiä pikkumies oli siinä vessan ovella ihan unenpöpperössä ja kyseli, että mitä tapahtuu. Yritin olla niin kuin ei sattuisi jumalattoman paljon ja vakuutella, että kaikki on hyvin. Onneksi mr S sai U:n takaisin huoneeseensa ja nukahtamaan, ettei tarvinnut siitä huolehtia.
Anoppi tuli jossain vaiheessa ja mr S petasi sohvalle nukkumapaikan. Mä pysyttelin vessassa, mr S avuttomana yritti kysellä, miten voisi auttaa. Toi vettä ja vähän toivottomana katseli, miten kipeänä olin.
Yritin myös, josko kuuma suihku auttaisi. Juu ei auttanut, ei. Tai no, auttoi sen verran, että tuli jumalattoman paha olo ja tyhjeni vatsa sitten toistakin kautta. Sairaalasta olivat sanoneet, että olisi hyvä yrittää levätä. Yritin laittaa pitkäkseni sänkyyn, mutta ehkä minuutin olin siinä ja takaisin pöntölle. Mikäköhän siinäkin oli, että pöntöllä oli paras olla? Laitoin muuten siinä melkein samantien alkuvaiheessa viestiä perhe-Whatsappissa, että nyt meni vedet ja supistuksetkin alkoi. Siskot ja äiti oli sitten koko yön suurin piirtein valvoneet, raukat. Saivat jännittää vielä jonkin aikaa.
Kolmen pintaan (sinnittelin käskystä melkein sen kaksi tuntia kotosalla) sanoin mr S:lle, että nyt tarvitsisi jotain vähän kovempaa troppia kuin Panadolia. Mr S soitti Jorviin. Siellä sattui vastaamaan kaverin äiti, joka ystävällisesti antoi luvan tulla synnärille. Jos ei muuten, niin saamaan ainakin vähän jotain tujumpaa lääkitystä.
Lähdettiin kohti Jorvia. Olipa muuten pitkä automatka, vaikka se ihan lähellä onkin. Ei ollut kivaa ja pomput oli inhottavia. Ilmoittauduin ja jäin odottelemaan kätilöä (ja mr S:ää, joka kävi parkkeeraamassa auton). Kätilö katsoi mua ja tokaisi, että nyt taitaa olla jo ihan oikeasti tosi kyseessä. Mentiin tutkimushuoneeseen ja siellä vierähti tovi. En ilmeisesti ollut vielä kovin paljon auki, mutta sairaalavaatteet sain ja sitten mentiinkin synnytyssaliin.
Salissa kätilö ehdotti, että olisin sellaisen jumppapallon päällä, rouskuttelisin ilokaasua kipuihin ja sitä rataa. Taisin sen verran pyöräyttää silmiä, että jumppapallo unohdettiin. Vatsan päällä oli pari anturia, jotka ahdisti suunnattomasti. Onneksi kätilö tajusi, että sen vauvan sydänäänianturin voisi jo laittaa vauvan päähän, koska kalvot oli jo puhki. Se hieman helpotti. Ilokaasu myös jeesasi pahimpiin kipuihin, mutta kun ne vaan yltyi, niin kysäisin josko saisin epiduraalin.
Jossain vaiheessa kaverin äitikin tuli käymään moikkaamassa, toi mr S:lle kahvia (hyvä palvelu ;)) ja jutteli mukavia. Oli ihan kiva, sai vähän ajatuksia pois siitä kivusta. Antoi vielä lähtiessään kutomansa Minions -lapaset U:lle lahjaksi annettavaksi! Aivan ihana tyyppi!
Seitsemän pintaan tuli anestesialääkäri laittamaan epiduraalia. Se ei ollut yhtään kivaa. Kaiveli pitkään, lopulta tyrkkäsi aineen. Odoteltiin melko kauan, mutta kivut vaan yltyi. Ei ollut epiduraali toiminut. Osui vissiin millin vinoon tai jotain. Aloin olemaan melko tuskainen, mutta se oli niin inhottava kokemus se epiduraalin laitto, että sanoin, etten välttämättä pysty enää sitä kokemaan. Saivat (onneksi) ylipuhuttua mut, ja laittoivat spinaalin + epiduraalin. Se vihdoin auttoi ja sain hetken 'hengähtää'. Tosin kivut jatkuivat, mutta paljon lievempinä.
Vuorokin vaihtui, meille sattui kätilöopiskelija, joka oli koko ajan siinä meidän huoneessa. Tietenkin oli ihan kokenut kätilö neuvomassa, mutta taisi hoitaa kolmea synnytystä siinä samassa, eli hieman vähemmän näkyi häntä. Eipä siinä, odoteltiin, että kohdunsuu aukeaisi tarpeeksi ja että tulisi ponnistusolo.
Vähän alkoi tuntumaan, että voisi ponnistuttaa niin samantien sain luvan. Kello oli tässä vaiheessa 12.40. Ponnistin. Ja ponnistin. Aina kun vaan tuli supistus, niin ponnistin. Jossain vaiheessa tuli sellainen ei niin helläkätinen kätilö mukaan tilanteeseen ja yritti auttaa työntämällä vatsasta samalla kun ponnistelin. Se oli melko brutaalin tuntuista. Ponnistin niin, että pidin jaloistani kiinni, molemmin puolin sänkyä oli kätilö ja otin heistä tukea myös jaloilla. Aina välillä jonkun käsi oli alapäässä tutkimassa, että missä vaiheessa ollaan, välillä toinen kätilö tosiaan kävi hoitamassa toista synnytystä.
Jorvissa oli myös muuten jokin remontti, aivan järisyttävä piikkauksen ääni kuului salissa säännöllisesti. Pelkäsin välillä, että katto tippuu päälle, kun tärisytti niin paljon!
Jossain vaiheessa huoneessa oli varmaankin kuusi ihmistä. Jälkeenpäin kuulin, että siellä oli parikin lekuria imukupit valmiustilassa. Niitä ei onneksi tarvittu, koska leikkasivat hieman lisää tilaa ja sitten parin ponnistuksen jälkeen pää olikin ulkona! Siitä nostivatkin pikkuisen nähtäväksi ja kysyivät, että kumpis se nyt sitten onkaan. Siinä kiputilassa / ilokaasuissani olin hivenen hämilläni, näin vaan napanuoran siellä vauvan jalkojen välissä, mutta sitten kun vähän nostivat lisää, näin, että tyttöhän se on. Pikkuinen (50 cm 3190 g, mitat otettiin vasta joskus iltapäivästä) syntyi klo 13.41. Tunnin siis tein tehokasta vatsalihastreeniä... Oli kyllä aikamoinen shokki, kun ei tullutkaan Taunoa. Tuli Taunotar! Sain ihan hetken pitää tyttöä rinnan päällä, sitten veivät vauvan pois. Mr S lähti vauvan mukaan viereiseen huoneeseen, kuulemma antoivat ylipaineella ilmaa, että lähti keuhkot toimimaan kunnolla.
Siitä se riemu sitten alkoikin. Jossain vaiheessa jo aiemmin synnytyksen kulkua oli jossakin syvemmällä emättimessä syntynyt repeämä. Sitähän kävi tyyppi jos toinenkin ihmettelemässä ja kokeilemassa. Vähintään neljä, mutta väittäisin jopa kuuden tyypin käyneen kokeilemassa tuota mun värkkiä + tunkemassa sormen mun perseeseen. Ilmeisesti ei ollut mikään tavanomainen repeämä, kun sitä niin päiviteltiin ja mietittiin, miten saataisiin kursittua kasaan. Siihen vielä päälle kun osui vuoronvaihto, niin olihan sitä markkinameininkiä. Väittäisin, että siinä ihmettelyssä + neulomisessa meni vielä ainakin tunti, ellei enemmänkin.
Vihdoin ylimääräiset ihmiset häipyi, vauva tuli pestynä ja kapaloituna syliin. Siinä puuskuttelin ja sulattelin ajatusta tytöstä. Laitettiin viestit perheille (olin aina välillä päivittänyt perheelle Whatsappilla, mutta viime metreillä se tosiaan jäi vähän vähemmälle) ja ihmeteltiin hetki. Saatiin vähän välipalaa ja sitten mr S lähtikin hakemaan U:ta dagiksesta. Mä jäin Namivauvaa ihmettelemään. Siitä kätilö tuli auttamaan vessaan, mutta sen verran oli voimat lopussa, etten omin voimin pysynyt pystyssä. Siirryttiin siis Namivauvan kanssa sängyssä osastolle. Torkuttiin ja ihmeteltiin, odotettiin isoveljeä ja isiä sekä mummoa, taataa, mummia, pappaa, tätejä ja setää käymään.
Onneksi voimat palailivat sen verran, että pääsin omin jaloin vessaan ja sain pissattuakin. Uhkailivat katetroida, jos ei olisi pissaa tullut. Jossain vaiheessa oli puhetta myös lääkekonjakista jonkun hoitsun kanssa, mutta sitäkään en sitten saanut.
Illalla mr S ja U tulivat ihmettelemään pikkusiskoa. Mr S oli ostanut rannekorun mulle, U toi Namivauvalle unipupun ja U sai 'vauvalta' isojen poikien lego -paketin. Hetki oltiin kolmestaan ja sitten mun perhe ja mr S:n äiti ja isäpuoli paukkasi paikalle. Pappa oli leiponut synttärikakun Namivauvalle, sitä sitten herkuteltiin kaikki yhdessä. Kaikki ihastelivat vauvaa, kuinka nätti kuin pikku nukke se olikaan.
Nyt se pikkuinen nukkuu masu täynnä maitoa, munkin pitänee mennä nukkumaan ennen taas seuraavaa syöttöä. Ei ole enää niin pikkuinen, viikossa oli tullut painoa reilu 400 g! On se vaan niin suloinen. Mr S huomautti, että olen viettänyt viimeiset kaksi viikkoa vain tuijotellen sohvalla vauvaa. Toki oon touhunnut myös U:n kanssa, mutta aika paljon aikaa on mennyt siihen vauvan ihailuun.
Mr S oli pari viikkoa vapaalla, mutta nyt on takaisin töissä. Sai pihahommat melkein valmiiksi ja saunarempan tehtyä. Sitten kehtasi vielä kysyä viime sunnuntaina, että jännittääkö mua maanantai, kun 'arki' alkaa toden teolla. Meinasin repiä pelihousuni. Sitä kun ei juuri ollut näkynyt kotosalla muuten kuin remppa / pihahommissa. Mutta se onkin sitten aivan eri tarina.
Kirjoittelin tarinan kahden huonosti nukutun yön jäljiltä neljässä osassa (elämä, vauva ja U vaati huomionsa välistä) joten pahoittelen, mikäli siinä ei vaikuta olevan mitään järkeä. Mutta siinäpä se.
maanantai 19. lokakuuta 2015
Odottelua
Reilu kolme vuotta sitten näillä raskausviikoilla elettiin mr S:n kanssa kuin viimeistä päivää. Viimeinen ravintolaillallinen kaksin piitkään aikaan (todellisuudessa taidettiin päästä alle kuukauden päästä U:n syntymästä kahdestaan syömään...) viimeinen leffailta jne. Nyt ei olla tehty mitään. Toisaalta oon ollut kyllä niin kovassa flunssassa, että mammalomalla ekat 2,5 viikkoa meni lähestulkoon sängyn pohjalla. Nyt kun flunssa helpottaa, huomaan olevani niin väsynyt, että päivät ja illat kuluu edelleen sängyssä tai sohvalla.
Mr S:llä on kiire saada pihahommat valmiiksi ennen Nami-vauvan tuloa. Mä vietän laatuaikaa (lue: Netflixiä päättymättömällä syötöllä) U:n kanssa.
Tää on niin erilaista kuin U:n kanssa, että vähän jännittää miten tästä selvitään. Eniten jännittää se, että milloin tää päättää syntyä. Meillä kun olis halloween-bileet järkättävänä päivä lasketun ajan jälkeen... En oo edes miettinyt omaa asua, kun jänskättää pääsenkö ollenkaan osallistumaan koko bileisiin.
Huomenna meen jalkahoitoon, sain lahjakortin mun ihanilta ystäviltä baby showereissa. Ne bileet oli kyllä ihan täysin ylläri, ihana sellainen!
Eipä tässä kummempia. Odottelua. Lepäilyä. Telkkaria ja yksi uhmaikäinen.
tiistai 25. elokuuta 2015
Vesivahingosta asiaa
En edes jaksa laskea, kuinka monta vesivahinkoa ollaan me S:n kanssa koettu. Taas tuli yksi lisää. Mun uusi auto vuotaa. Ei oo kiva juttu :(
Toivottavasti kyse on vaan tukoksesta jossakin poistoputkihässäkässä (mr S:n diagnoosi) ja sen saa korjattua ilman suurempia toimenpiteitä. Onneksi auton myyjä on luvannut siitä fiksailla vähän muutakin, niin menee varmasti samalla kertaa vesivahinkojen minimoimisoperaatio. Nyt vaan pitäis tilata aika fiksaukselle.
Mulla työpäiviä jäljellä enää reilu parikymmentä. Ne varmasti hujahtaa ohi ennen kun tajuaakaan. Mun sijainen on jo aloittanut ja hanskaa hommat hienosti. Eilen illalla (yöllä) keskusteltiin hieman U:n dagis-tilanteesta ja -tarpeesta. Päädyttiin siihen, että Nami-vauvan syntymään asti jatketaan ihan normaalisti ja sitten vauvan tultua arvioidaan tilannetta ja U:n fiiliksiä uudelleen. Katellaan nyt, miten pikkupoika ottaa uuden tulokkaan vastaan...
Oli muuten ekaa kertaa tikkauksen tarve lähempänä kuin koskaan, U vähän tarkasteli takapihan työmaata takaraivollaan kyntäen. Onneksi liimatipalla selvittiin, mutta kyllä säikäytti!
Miten selviää kahdesta tollasesta touhottajasta menettämättä järkeään?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)