3.11. eli synnytyskertomus

Halloween-bileet saatiin kunnialla vietettyä. Rauhaisaa menoa, mutta oikein mukavaa. Mr S kömpi viereen vasta puoli kuusi aamulla, joten olipa hyvä, että Namivauva antoi vielä sunnuntain-maanantain välisen yön odotuttaa itseään.

Maanantaina mentiin nukkumaan suht ajoissa. Olin juuri vaipumassa uneen, kun mr S alkoi halailemaan ja paijailemaan. Olotila viimeisillään raskaana ei ollut sellainen, että olisin moisia hellyydenosoituksia kaivannut, joten hieman kärttyisästi käskin lopettamaan moisen. Tietenkin heräsin 'kunnolla' joten puhelin kouraan. Kurkkasin facebookin, twitterin, selailin muuten vaan nettiä... Viimeiseksi katsoin vielä yhtä keskustelupalstaa, jota seurailen aktiivisesti. Siellä olin hieman valittanut sitä, että olotila on tuskainen ja saisi vauva tulla jo. Olin saanut vastauksen, että ehkä jo ensi yönä?!... Hieman hymyillen ja salaa toivoen hymähdin ja laskin puhelimen yöpöydälle. Ei siitä tainnut mennä montaakaan minuuttia, kun tavallaan kuulin ja tunsin 'poksahduksen' vatsasta. Kello oli tässä vaiheessa 00.20. Samantien tajusin, että nyt pitää pompata ylös. Ketterästi kuin vuorikauris (oikeasti siihen kokoon nähden salamannopeudella) ehdin juuri vessanpöntön eteen, kun hulahti oikein kunnolla. Mutta sänkyyn ei tullut pisaraakaan, muutama tippa oli vain lattialla matkalla vessaan. Hyvä minä ja siisteysintoni!

Taisin hihitellä / naureskella mennessäni, mr S vähän kärttynä kyseli, että mikä ihme nyt naurattaa. Niin siis hihkaisin noustessani jotain sinnepäin, että "nyt meni muuten vedet!". Vessanpöntöllä istuskelin hetken, mutta ei tullut juuri enempää vettä sillä hetkellä, niin huuhtelin pikkarit ja laitoin ne pesukoneeseen. Taisin laittaa myös muutakin pyykkiä siinä joutessani... Tätä iloa kesti ehkä muutama minuutti, menin takaisin pöntölle ja sitten alkoi supistukset. Todella kivuliaat supistukset ja eipä niissä juuri väliä ollut. Tokaisin mr S:lle, että saa hälyttää anopin yökylään samantien. Mr S soitti anopille ja melkein heti perään sairaalaan. Kyselivät Jorvissa, että kuinka usein supistuksia tulee. Siinä vaiheessa koko ajan. Ei juuri ollut väliä, ehkä muutaman minuutin ehti hengähtää ja sitten taas alkoi. Vietin pöntöllä koko ajan, koska vettä tuli tasaisesti ja myös suoli tyhjeni tehokkaasti siinä aina supistusten välillä...

Sairaalasta käskivät odotella rauhassa kotona parisen tuntia, että soitettaisiin uudestaan sitten kun tuntuisi siltä, että ei enää kotona kestä kipuja. Olin ottanut siis Panadolia, mutta eipä siitä tuntunut olevan juuri apua.

Jossain välissä U:kin heräsi, vaikka yritettiin olla hiljakseen. Yhtäkkiä pikkumies oli siinä vessan ovella ihan unenpöpperössä ja kyseli, että mitä tapahtuu. Yritin olla niin kuin ei sattuisi jumalattoman paljon ja vakuutella, että kaikki on hyvin. Onneksi mr S sai U:n takaisin huoneeseensa ja nukahtamaan, ettei tarvinnut siitä huolehtia.

Anoppi tuli jossain vaiheessa ja mr S petasi sohvalle nukkumapaikan. Mä pysyttelin vessassa, mr S avuttomana yritti kysellä, miten voisi auttaa. Toi vettä ja vähän toivottomana katseli, miten kipeänä olin.

Yritin myös, josko kuuma suihku auttaisi. Juu ei auttanut, ei. Tai no, auttoi sen verran, että tuli jumalattoman paha olo ja tyhjeni vatsa sitten toistakin kautta. Sairaalasta olivat sanoneet, että olisi hyvä yrittää levätä. Yritin laittaa pitkäkseni sänkyyn, mutta ehkä minuutin olin siinä ja takaisin pöntölle. Mikäköhän siinäkin oli, että pöntöllä oli paras olla? Laitoin muuten siinä melkein samantien alkuvaiheessa viestiä perhe-Whatsappissa, että nyt meni vedet ja supistuksetkin alkoi. Siskot ja äiti oli sitten koko yön suurin piirtein valvoneet, raukat. Saivat jännittää vielä jonkin aikaa.

Kolmen pintaan (sinnittelin käskystä melkein sen kaksi tuntia kotosalla) sanoin mr S:lle, että nyt tarvitsisi jotain vähän kovempaa troppia kuin Panadolia. Mr S soitti Jorviin. Siellä sattui vastaamaan kaverin äiti, joka ystävällisesti antoi luvan tulla synnärille. Jos ei muuten, niin saamaan ainakin vähän jotain tujumpaa lääkitystä.

Lähdettiin kohti Jorvia. Olipa muuten pitkä automatka, vaikka se ihan lähellä onkin. Ei ollut kivaa ja pomput oli inhottavia. Ilmoittauduin ja jäin odottelemaan kätilöä (ja mr S:ää, joka kävi parkkeeraamassa auton). Kätilö katsoi mua ja tokaisi, että nyt taitaa olla jo ihan oikeasti tosi kyseessä. Mentiin tutkimushuoneeseen ja siellä vierähti tovi. En ilmeisesti ollut vielä kovin paljon auki, mutta sairaalavaatteet sain ja sitten mentiinkin synnytyssaliin.

Salissa kätilö ehdotti, että olisin sellaisen jumppapallon päällä, rouskuttelisin ilokaasua kipuihin ja sitä rataa. Taisin sen verran pyöräyttää silmiä, että jumppapallo unohdettiin. Vatsan päällä oli pari anturia, jotka ahdisti suunnattomasti. Onneksi kätilö tajusi, että sen vauvan sydänäänianturin voisi jo laittaa vauvan päähän, koska kalvot oli jo puhki. Se hieman helpotti. Ilokaasu myös jeesasi pahimpiin kipuihin, mutta kun ne vaan yltyi, niin kysäisin josko saisin epiduraalin.

Jossain vaiheessa kaverin äitikin tuli käymään moikkaamassa, toi mr S:lle kahvia (hyvä palvelu ;)) ja jutteli mukavia. Oli ihan kiva, sai vähän ajatuksia pois siitä kivusta. Antoi vielä lähtiessään kutomansa Minions -lapaset U:lle lahjaksi annettavaksi! Aivan ihana tyyppi!

Seitsemän pintaan tuli anestesialääkäri laittamaan epiduraalia. Se ei ollut yhtään kivaa. Kaiveli pitkään, lopulta tyrkkäsi aineen. Odoteltiin melko kauan, mutta kivut vaan yltyi. Ei ollut epiduraali toiminut. Osui vissiin millin vinoon tai jotain. Aloin olemaan melko tuskainen, mutta se oli niin inhottava kokemus se epiduraalin laitto, että sanoin, etten välttämättä pysty enää sitä kokemaan. Saivat (onneksi) ylipuhuttua mut, ja laittoivat spinaalin + epiduraalin. Se vihdoin auttoi ja sain hetken 'hengähtää'. Tosin kivut jatkuivat, mutta paljon lievempinä.

Vuorokin vaihtui, meille sattui kätilöopiskelija, joka oli koko ajan siinä meidän huoneessa. Tietenkin oli ihan kokenut kätilö neuvomassa, mutta taisi hoitaa kolmea synnytystä siinä samassa, eli hieman vähemmän näkyi häntä. Eipä siinä, odoteltiin, että kohdunsuu aukeaisi tarpeeksi ja että tulisi ponnistusolo.

Vähän alkoi tuntumaan, että voisi ponnistuttaa niin samantien sain luvan. Kello oli tässä vaiheessa 12.40. Ponnistin. Ja ponnistin. Aina kun vaan tuli supistus, niin ponnistin. Jossain vaiheessa tuli sellainen ei niin helläkätinen kätilö mukaan tilanteeseen ja yritti auttaa työntämällä vatsasta samalla kun ponnistelin. Se oli melko brutaalin tuntuista. Ponnistin niin, että pidin jaloistani kiinni, molemmin puolin sänkyä oli kätilö ja otin heistä tukea myös jaloilla. Aina välillä jonkun käsi oli alapäässä tutkimassa, että missä vaiheessa ollaan, välillä toinen kätilö tosiaan kävi hoitamassa toista synnytystä.

Jorvissa oli myös muuten jokin remontti, aivan järisyttävä piikkauksen ääni kuului salissa säännöllisesti. Pelkäsin välillä, että katto tippuu päälle, kun tärisytti niin paljon!

Jossain vaiheessa huoneessa oli varmaankin kuusi ihmistä. Jälkeenpäin kuulin, että siellä oli parikin lekuria imukupit valmiustilassa. Niitä ei onneksi tarvittu, koska leikkasivat hieman lisää tilaa ja sitten parin ponnistuksen jälkeen pää olikin ulkona! Siitä nostivatkin pikkuisen nähtäväksi ja kysyivät, että kumpis se nyt sitten onkaan. Siinä kiputilassa / ilokaasuissani olin hivenen hämilläni, näin vaan napanuoran siellä vauvan jalkojen välissä, mutta sitten kun vähän nostivat lisää, näin, että tyttöhän se on. Pikkuinen (50 cm 3190 g, mitat otettiin vasta joskus iltapäivästä) syntyi klo 13.41. Tunnin siis tein tehokasta vatsalihastreeniä... Oli kyllä aikamoinen shokki, kun ei tullutkaan Taunoa. Tuli Taunotar! Sain ihan hetken pitää tyttöä rinnan päällä, sitten veivät vauvan pois. Mr S lähti vauvan mukaan viereiseen huoneeseen, kuulemma antoivat ylipaineella ilmaa, että lähti keuhkot toimimaan kunnolla.

Siitä se riemu sitten alkoikin. Jossain vaiheessa jo aiemmin synnytyksen kulkua oli jossakin syvemmällä emättimessä syntynyt repeämä. Sitähän kävi tyyppi jos toinenkin ihmettelemässä ja kokeilemassa. Vähintään neljä, mutta väittäisin jopa kuuden tyypin käyneen kokeilemassa tuota mun värkkiä + tunkemassa sormen mun perseeseen. Ilmeisesti ei ollut mikään tavanomainen repeämä, kun sitä niin päiviteltiin ja mietittiin, miten saataisiin kursittua kasaan. Siihen vielä päälle kun osui vuoronvaihto, niin olihan sitä markkinameininkiä. Väittäisin, että siinä ihmettelyssä + neulomisessa meni vielä ainakin tunti, ellei enemmänkin.

Vihdoin ylimääräiset ihmiset häipyi, vauva tuli pestynä ja kapaloituna syliin. Siinä puuskuttelin ja sulattelin ajatusta tytöstä. Laitettiin viestit perheille (olin aina välillä päivittänyt perheelle Whatsappilla, mutta viime metreillä se tosiaan jäi vähän vähemmälle) ja ihmeteltiin hetki. Saatiin vähän välipalaa ja sitten mr S lähtikin hakemaan U:ta dagiksesta. Mä jäin Namivauvaa ihmettelemään. Siitä kätilö tuli auttamaan vessaan, mutta sen verran oli voimat lopussa, etten omin voimin pysynyt pystyssä. Siirryttiin siis Namivauvan kanssa sängyssä osastolle. Torkuttiin ja ihmeteltiin, odotettiin isoveljeä ja isiä sekä mummoa, taataa, mummia, pappaa, tätejä ja setää käymään.

Onneksi voimat palailivat sen verran, että pääsin omin jaloin vessaan ja sain pissattuakin. Uhkailivat katetroida, jos ei olisi pissaa tullut. Jossain vaiheessa oli puhetta myös lääkekonjakista jonkun hoitsun kanssa, mutta sitäkään en sitten saanut.

Illalla mr S ja U tulivat ihmettelemään pikkusiskoa. Mr S oli ostanut rannekorun mulle, U toi Namivauvalle unipupun ja U sai 'vauvalta' isojen poikien lego -paketin. Hetki oltiin kolmestaan ja sitten mun perhe ja mr S:n äiti ja isäpuoli paukkasi paikalle. Pappa oli leiponut synttärikakun Namivauvalle, sitä sitten herkuteltiin kaikki yhdessä. Kaikki ihastelivat vauvaa, kuinka nätti kuin pikku nukke se olikaan.

Nyt se pikkuinen nukkuu masu täynnä maitoa, munkin pitänee mennä nukkumaan ennen taas seuraavaa syöttöä. Ei ole enää niin pikkuinen, viikossa oli tullut painoa reilu 400 g! On se vaan niin suloinen. Mr S huomautti, että olen viettänyt viimeiset kaksi viikkoa vain tuijotellen sohvalla vauvaa. Toki oon touhunnut myös U:n kanssa, mutta aika paljon aikaa on mennyt siihen vauvan ihailuun.

Mr S oli pari viikkoa vapaalla, mutta nyt on takaisin töissä. Sai pihahommat melkein valmiiksi ja saunarempan tehtyä. Sitten kehtasi vielä kysyä viime sunnuntaina, että jännittääkö mua maanantai, kun 'arki' alkaa toden teolla. Meinasin repiä pelihousuni. Sitä kun ei juuri ollut näkynyt kotosalla muuten kuin remppa / pihahommissa. Mutta se onkin sitten aivan eri tarina.

Kirjoittelin tarinan kahden huonosti nukutun yön jäljiltä neljässä osassa (elämä, vauva ja U vaati huomionsa välistä) joten pahoittelen, mikäli siinä ei vaikuta olevan mitään järkeä. Mutta siinäpä se.