ahdistus

iski sitten eilen ihan olan takaa, yllättäen ja melkoisen vahvana. Mr S oli tosiaan jossain duunijutussa, tuli puol ysin aikoihin kotiin ja lähes samantien ilmoitte menevänsä paskalle. Mulla repes. Revin lenkkivaatteet päälle, napit korviin ja ilmoitin, että nyt lähden. Mr S huuteli vessasta, että olisinko halunnut sen kanssa lähteä lenkille. Aika kipakasti vastasin, että nyt tarviin vaan yksinoloa. Vetelin sellasen tunnin lenkin, ihan verenmaku suussa. Juoksu ei vielä onnistu, mutta melkoista haipakkaa kävelin tuolla pimeillä syksyisillä teillä. Tää on aika kiva paikka asua, kun en oo vielä kertaakaan eksynyt noilla mun kävelyillä. Jotenkin niin selkeesti tiedostan, että missä kohtaa tää koti on. Tai sitten mulle on kehittynyt suuntavaisto?!?

Mutta siis jotenkin paiskas vasten naamaa sen faktan, että toi U on melkoisen riippuvainen musta. Että ihan heti en pääse viettämään huoletonna vaikkapa jotain vapaaviikonloppua, nukkua täyttä yötä ja silleen. Onneksi se eilinen lenkki vähän helpotti, mutta silti oon vähän kateellinen mr S:lle. Se saa mennä ja tehdä ja touhuta, tulla kotiin ja pikkasen leperrellä U:lle ja sitten onkin jo sen nukkuaika. Kun mä joudun olemaan koko päivän hälytysvalmiudessa. No, pitänee vaan vaikka ottaa noita lenkkihetkiä, kun ne vaikuttaa helpottavan oloa.

Tänään mr S:n mummun synttäri, käydään siellä kunhan mr S tulee töistä. Käytiin U:n kanssa vaunulenkillä, oli paaaljon rauhallisempi vauhti kuin eilen. Ja todella paljon lyhyempi kiekka. No, ehkä toi oli sellanen hyvä palauttava kävely. Eikä U suostunut jäämään ulos rattaisiin nukkumaan, nyt vetelee sikeitä tossa kopassaan. Hyvä oikeestaan vaan, voin vaikka käydä suihkussa, eikä tartte häiriintyä siitä, että jos U sattuisi heräämään sillä aikaa ja alkais kiljunnan, että naapurit ajattelis, että on lapsraukka täysin heitteillä.

Enkä oo muuten edes syönyt aamupalaa... jos sitä ensin.