poutapilviä

yksi hetki siitä toivottomuudesta viisi vuotta sitten on jäänyt aivan liian hyvin mieleen, syöpynyt. Tai onhan niitä monta, mutta tämä on jotenkin erilainen, ei täysin toivoton.

Makasin lämpimällä, auringonpaahtamalla kalliolla. Katsoin pilviä. Etsin niistä kuvioita, niinkuin silloin pienenä parhaan kaverin kanssa melkein jokaisena pilvipoutaisena kesälomapäivänä. Vaan olin. Heitin kaikki muut ajatukset pois. Ei mitään pahaa maailmassa. Hengitin.

Tietenkin sen jälkeen ja sitä ennen oli ja tuli kaikkea pahaa, inhottavaa ja vaikeeta. Mutta sen hetken lohdullisuus auttaa mua välillä vieläkin. Niinkuin tänään, kun ex tuli vastaan käytävällä. Yritin vetää ilmeeni niin peruslukemille kuin vain ikinä pystyn. En katso, sitä ei ole olemassakaan. Silti hirveä tärinä kun pääsi omalle paikalle. Katsoin ulos ikkunasta ja näin valkoisia, pehmeän näköisiä pilviä. Se auttaa. Myös se auttoi että oli päällä kaikkia mr S:n ostamia koruja. Huomasin automaattisesti käden hakeutuvan kaulakorulle.

Ajatus siitä, että ex ei enää voi eikä saa tehdä mulle pahaa, koska mr S ei antaisi. Hymyilin myöhemmin myös hieman vinosti...

Mr S on luvannut, että jos joskus mulle sormuksia ostaa, ne on sen verran arvokkaita, että mahdollisessa erossa voin myydä ne ja lähteä jonnekin reissuun. Exän sormuksilla + kaikilla muilla sen ostamilla koruilla sain jälkkärin KÄMPissä=)